10. helmikuuta 2014

GOODBYE

Totesin itsekseni muutama viikko takaperin, että 2014 tulee olemaan varmasti muutosten vuosi. Huomasin tämän lauseen olevan totta, juuri sillä karuimmalla tavalla. 

Torstai-iltana rakas kissani Piki lähti viimeiselle matkalleen 15 vuoden pituisen elämänsä päätteeksi. Hänen ei enää tarvitse kärsiä munuaisten vajaatoiminnasta ja mahdollisista kivuista, jotka sairauteen ovat liittyneet. Tämä teksti on on omistettu Pikille ja jokaiselle ihmiselle, joka on nähnyt hänet edes kerran, livenä tai kuvien välityksellä. Käytän tekstissä Pikistä "hän"-pronominia, koska koen, että Piki on ollut meille kuin perheenjäsen.

Millaisena minä muistan Pikin?

"Ai mä en olekaan vaate? No väliäkö sillä, ei kukaan huomaa mua!" 

Varhaisimmat muistoni Pikistä liittyvät siihen päivään, kun hän saapui meille vuonna 1998. Menimme isäni kanssa katsomaan meille sopivinta kissaa yhdelle maatilalle synnyinkaupungissani. Siellä niitä vaihtoehtoja riitti, koska yli kymmenen kissaa tuli katsomaan mielenkiintoisia vieraita. Luonnollisesti siinä tilanteessa tulee pienelle tytölle valinnan vaikeus, koska kaikki pikkuiset olivat suloisia. Minuun teki vaikutuksen kuitenkin viimeisenä tullut, pieni mustavalkoinen kissanpentu. Päädyin lopullisesti juuri siihen viimeisenä tulleeseen pentuun, ja siitä tulisi meidän uusi perheenjäsen. Isä olisi toisaalta halunnut meille yhden toisenkin kissan, mutta minä halusin juuri tuon pienen mustavalkoisen. Maatilan emäntä kertoi, että pennun nimeksi oli annettu Piki hänen värinsä takia. Samaan hengenvetoon hän mainitsi myös, että valitsin navetan sosiaalisimman kissanpennun. 8-vuotias Elina oli hyvin innoissaan uudesta perheenjäsenestä. En kuitenkaan tiennyt silloin, mitä kaikkea tuo pieni kissa tulee kokemaan elämässään ja millainen merkitys sen olemassaololla on koko perheelle.

Muistan erityisen hyvin myös sen, että kerroin muille koulussa innokkaasti Pikistä ja ylipäätään siitä, että minulla on nyt kissa. "Minä olen Elina ja minulla on kissa, jonka nimi on Piki" oli se lause, jolla esittelin itseni uusille ihmisille. En miettinyt siinä tilanteessa, jaksoiko kukaan kuunnella löpinöitäni. Minä vain olin niin haltioissani uudesta perheenjäsenestäni, että kerroin siitä automaattisesti ihmisille. Rakastin kirjoittaa ala-asteella tarinoita ja äidinkielen tunneilla niitä myös rustailtiinkin paljon. Kirjoitin tarinoita yleensä omasta elämästäni ja siitä, mitä elämäni aikana on tapahtunut. Luonnollisesti niihin aikoihin liitin niihin aina myös Pikin. Se oli luonnollisesti osa elämääni, joten hän sai tarinoissani aina melkein pääosan. Nykyisin nuo tarinat hävettävät minua ja onneksi en ole saanut niitä käsiinikään. Silti nuo tarinat kuvastivat suurta rakkautta tuoretta perheenjäsentäni kohtaan. Halusin pienenä myös usein leikkiä olevani kissa ja temmeltää Pikin mukana lattiatasolla. Mietin myös paljon, mitä Piki ajattelisi tai sanoisi, jos hän osaisi puhua. Joskus toivoin pääseväni Pikin pään sisään lukemaan hänen ajatuksiaan.

"Mä pakkasin itseni jo mukaan, lähdetäänkö reissuun?"


Piki sai alusta asti kulkea ulkona vapaasti, koska päätimme pitää Pikin ulkokissana. Yritimme kuitenkin totuttaa hänet valjaisiin, mutta Piki oli asiasta eri mieltä. Kerran hän meinasi jopa päästä irti valjaista eli kuuluisia "läheltä piti" -tilanteita on nähty. Kaulapanta oli Pikille kuitenkin helpompi pala nieltäväksi ja ostimme hänelle sinisen kaulapannan, jossa oli koristeena kulkunen. Erityisesti minä revin huumoria siitä, että varsinkin Pikin rapsuttaessa itseään kulkunen kilisi kuin jäätelökauppiaalla. Veikkaan, että varsinkin linnut olivat kiitollisia kilisevän pallon olemassaolosta. Yritimme äitini kanssa välillä ulkoiluttaa Pikiä hihnassa, mutta se osoittautuikin astetta haasteellisemmaksi. Pikin ja meidän reittivalinnat erosivat hyvin paljon toisistaan ja saimme rämpiä Pikin perässä kaikki mahdolliset pensaat ja ojanpohjat. Piki päätti myös jääräpäisenä kissana mennä makoilemaan johonkin pensaan juurelle ja matkan jatkumisen ajankohdasta ei ollut tietoa. Totesimme, että mikäli olisimme halunneet saada tuloksellisuutta yhteisessä matkanteossa, Piki olisi pitänyt ihan pienestä asti totuttaa hihnaan ja valjaisiin. Se olisi vaatinut erittäin paljon kärsivällisyyttä - kummaltakin osapuolelta.

Pikin sanottiin olevan sosiaalinen kissa ja sitä hän mielestäni todella oli parhaimpina päivinä. Piki ei pelännyt vieraita ihmisiä eikä varsinkaan vieraita kissoja. Nuorempana Piki meni rohkeasti häntä ojennettuna tekemään tuttavuutta sekä ihmisten että toisten kissojen luokse. Toiset kissat eivät välttämättä olleet kovinkaan mielissään siitä, että heitä tulee tervehtimään utelias otus. Piki joutui usein tappeluihin muiden kissojen kanssa ja hänellä olikin monesti korvasta palanen pois ja haava silmän yläpuolella. Pari kertaa hän tuli ulkoa ontuen, kun jokin oli purrut häntä etutassuun. Varsinkin loppuaikana Piki arasteli ja jopa pelkäsi toisia kissoja ja muita eläimiä, koska ei pystynyt vanhoilla päivillään enää puolustamaan itseään.

"Onko mun taas pakko näyttää komealta?" 


Piki oli muutenkin mielestäni hyvin mielenkiintoinen persoona. Sehän ei eronnut muista kissoista juuri mitenkään, mutta huomasin itse, että hänelle kehittyi hyvin mielenkiintoisia tapoja elämänsä aikana. Pienenä kissanpentuna hän rakasti kaikkea kissoille tyypillisiä leluja, kuten hiiriä, höyhentupsuja tai palloja. Kaikenlaset kevyet ja helposti liikkuvat esineet olivat hänen mieleensä. Myöhemmässä vaiheessa hän ei enää innostunut hiiristä tai palloista, vaan hän piti naruista ja nauhoista, esimerkiksi lahjanarusta. Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän erkaantui kaikista leluista. Loppuajan elämästään hän useimmiten vain nukkui.

Piki rakasti myös ahtautaa itsensä kaikkiin kasseihin, laatikoihin ja kaappeihin. Milloin löysin hänet vaatekaapistani, vaatehuoneesta, Ikean kassista tai porukoiden laukusta. Pienempänä hän rakasti erityisesti pahvilaatikoita ja säästimme Pikille aina muutaman pahvilaatikon, jonne hän teki useimmiten pesän itselleen. Tein joskus Pikille pahvilaatikosta "mökin", josta hän piti kovasti. Pikillä oli myös pahana tapana mennä makoilemaan digiboksin tai tietokoneen näppäimistön päälle. Samalla hän saattoi "kirjoittaa" näppäimistöllä "terveisiä" kavereilleni. Hän ei olisi saanut olla pöydällä eikä varsinkaan digiboksilla, koska pelkäsimme boksin menevän hajalle. Yksi Pikin suosikkipaikoista oli joko porukoiden tai minun sänky, olohuoneen patteri tai sauna. Äitini kertoi minulle torstaina, että Piki lähti viimeiselle matkalleen juuri saunan ylälauteelta.

Piki oli erityisesti niiden ihmisten ystävä, joiden sijainti oli mahdollisimman usein lähellä keittiötä tai jääkaappia. Hän oli aina "pakollisena assistenttina", jos äitini teki keittiössä ruokaa tai joku muu sattui vahingossa avaamaan jääkaapin. Hän oli erittäin valikoiva ruoan suhteen ja näytti sen myös usein. Äiti sai viettää mielenkiintoisia aikoja kissanruokahyllyjen edessä miettien, mitä Piki tällä kertaa ehkä voisi syödä. Hänelle saattoi kelvata täysin erilainen ruoka tiettynä päivänä tai sitten hänelle ei kelvannut yhtään mitään. Herkut hänelle kelpasivat erittäin usein ja hän oli pyytelemässä usein joko keittokinkunsiivuja, jauhelihaa tai paistisuikaleita. Broileri oli myös harvinaista herkkua, erityisesti jonkun muun lautaselta syötynä. Pikin olisi pitänyt olla dieettiruoalla, mutta hän tunnetusti haistatti sille hyvinkin pitkät. Kuulin juttua, että ensimmäisessa hoitopaikassaan jouluna 1998 Piki oli syönyt onnessaan luumuhilloa! Loppuaikana hänelle ei oikein kelvannut yhtään mikään eikä edes vesi mennyt alas. Lopulta hän oksensi jopa lääkkeensä pihalle.

"Hei palvelijat, olisitteko niin kilttejä ja antaisitte mulle jotain hyvää syötävää?" 


Piki oli hyvin utelias ja jossain tapauksessa myös itsesuojeluvaistoton kissa. Hän halusi aina mennä tutkimaan omasta mielestään mielenkiintoisia paikkoja ja siitä syntyi monia "läheltä piti" -tilanteita. Yksi vastaavanlainen tilanne tuli, kun Piki lähti tutkimaan vastapäistä rakennustyömaata ja tuli sieltä kotiin rinta verisenä. Huomasimme, että hän ontui myös kävellessään ja naukaisi joka askeleella. Veimme Pikin lääkäriin, jossa paljastuivat tutkimusmatkan seuraukset. Pikillä oli rinnasta mahan puolelle ulottuva pitkä, mutta siisti haava. Tosin se oli siisti vain ulkopuolelta ja sisältä hieman vähemmän. Saimme kuulla, että Piki oli ilmeisesti pudonnut ilmeisesti harjateräksen varteen, joka oli keihästänyt rintalihaksen kahtia. Mikäli tapauksessa olisi käynyt vielä hieman huonommin, olisi samalla reissulla mennyt myös keuhkot. Piki "paikattiin" ja hän selvisi hengissä. Kotona hänen oli aivan pakko päästä liikkeelle heti, kun hän oli hieman herännyt nukutuksesta. Katsoimme huvittuneena puolelta toiselle laahaavaa menoa ja välillä hän kellahti kumoon. Ilmeisesti se on kissoilla hyvinkin yleistä, että nukutuksen jälkeen tokkuraisena on ihan pakko päästä liikkeelle ja varsinkin hyppäämään eri paikkoihin. Vastapäisellä rakennustyömaalla kerrostalo on jo valmistunut.

Pari vuotta takaperin Piki sai huonoja uutisia eli hänellä todettiin vanhoilla kissoilla yleinen munuaisten vajaatoiminta. Siitä hetkestä alkoi lähtölaskenta Pikin elämän loppuun. Pikin vointi vaihteli hyvin monesti ja varsinkin sen huomasi ruokailutottumuksissa. Piki myös alkoi oksennella erittäin paljon, joka meinasi aina sitä, että munuaiset ovat menneet astetta huonompaan kuntoon. Piki eli kuitenkin vuodesta 2011 vuoteen 2014 hyvin sinnikkäästi. Hänelle annettiin kerran lääkärissä jatkoaikaa, mutta todettiin, mikäli vointi menee yllättäen huonommaksi, niin katsotaan tilannetta uudelleen. Piki oli myös laihtunut hälyttävästi, koska entinen hyvin syönyt kuusi kiloa painanut herra pamautti vaakaan viimeisinä päivinä ainoastaan noin neljän kilon lukemat.

Piki lähti elämänsä viimeiselle matkalle torstaina 6.2.2014. Hän oli kuollessaan 15-vuotias. Minun ja Pikin viimeiseksi näkemiseksi jäi viime joulu.

Nyt jäljellä on enää ikävä!

"No niin, tuolta tulee ihminen. Hän voisi häätää kuvaajan pois!" 


Piki on nyt kuollut. Mitä kaikkea jäin kaipaamaan? Jäin kaipaamaan Pikiä kokonaisuutena. Hän kuunteli - tai esitti ainakin kuuntelevansa silloin, kun mulla oli jotain sydämellä. Hän oli porukoiden "pomo", joka käveli porukoiden sängynpäädystä toiseen, kun hän halusi ulos. Hän tuli melkein oven läpi raapien, kun hän halusi jonkin ajan päästä sisälle. Hän saattoi joinakin aamuna kilpailla isäni kanssa siitä, kumpi ehtii ensin aamiaispöytään ja Pikin kohokohta oli syödä porukoiden aamupuuronjämät. Hän nukkui usein joko porukoiden tai mun jakopäässä leveästi. Hän tervehti jokaista kotiintulijaa häntä pystyssä puskien ja "kuristen". Hän makasi usein isän kanssa sohvalla ja kuunteli sekä ymmärsi - tai ainakin esitti ymmärtävänsä, mitä isäni yritti hänelle sanoa. Pikillä oli ainakin omasta mielestäni elämää parantava vaikutus. En uskonut ikimaailmassa, että rakkaan lemmikin menettäminen voi riipaista näin paljoa. Piki ei ollut vain kissa, vaan hän oli kuin perheenjäsen. Olen hyvin kiitollinen siitä, että Piki sai olla osana elämäämme niinkin pitkään.

Piki oli hurmaava kissaherra, joka eli pitkän ja omalaatuisen elämän. Kadun välillä kovasti sitä, että olin varsinkin nuorempana hieman ilkeä Pikille vihaisena. Kadun myös sitä, että varsinkin Pikin viimeisinä vuosina en ollut läsnä hänen elämässään tarpeeksi. Minua harmittaa myös se, että jotkut kavereistani eivät ehtineet nähdä Pikiä. Olen kiitollinen siitä, että avomieheni ja Piki saivat tutustua toisiinsa, koska heistä tuli loppua kohden hyviä kavereita!

Piki on nyt paremmassa paikassa, kivuttomana ja siellä jossain varmasti herkkuruokaa on riittämiin. Surua, ahdistusta ja ikävää riittää varmasti pitkäksi aikaa, mutta elämää on myös jatkettava. Uskon, että Piki toivoisi meidän jatkavan elämää ja välillä muistelevan niitä hetkiä, jotka koimme hänen kanssaan. Uskon, että näemme vielä jossain! :)

"Hyrrrr, kesäpäiviä voi viettää myös näin!"
Rest In Peace PIKI (1998-2014)

Oletko itse kokenut lemmikin menettämisen?
Millaisia muistoja eläinystävästä on jäänyt?

2 kommenttia:

  1. Kiitos ihanasta kirjoituksesta, vielä kerran vierähti kyynel Pikin muistolle. Elämä jatkuu, kuten totesit ja Piki on sateenkaarisillan toisella puolella onnellisena ja odottamassa sitä kunnes jälleen tapaatte.

    Maritta Arvilommi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! :)

      Mulle paras tieto on se, että Pikillä on nyt hyvä olla! <3

      Poista

Hyväksyn ja julkaisen kaikki kommentit, jotka koen asiallisiksi. Jos en julkaise kommenttiasi, sille on varmasti hyvä syy. Kommenttisi tulee näkyviin hyväksynnän jälkeen. Vastaan jokaiseen hyväksymääni kommenttiin.

Kiitos kommentistasi, arvostan jokaista kommenttia! <3