28. kesäkuuta 2013

MITÄ MÄ TEEN TÄÄL

Pohdin mielessäni monia asioita. Pääni on välillä täysin sekaisin ajatuksista, välillä täynnä kysymyksiä ja välillä aivan tyhjä. Joskus oon kokonaan ihan tyhjä ja merkityksetön. Kuka mä olen ja mitä mä teen täällä? Onko mun elämällä merkitystä? Onko mulla jokin tehtävä täällä? Vaikka olenkin onnellinen, silti välillä tulee se olotila ettei tiedä, onko millään mitään väliä. Miksi nämä ajatukset tulevat mieleen? 

Lähdetään siitä, että uskon sanontaan kaikella on tarkoitus. Ajattelen, että jokaisella, ihan jokaisella tapahtumalla ja teolla on jokin tarkoitus ja merkityksensä. Se tarkoitus on joko opettaa mua itseäni, näyttää musta jotain muille ihmisille tai antaa vinkkiä tulevista tapahtumista. Huonojen asioiden on tarkoitus opettaa mua vahvemmaksi ihmisenä ja näyttää, että elämä ei voi olla aina ruusuilla tanssimista. Huonojen tapahtumien tarkoitus on myös opettaa mua sietämään vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Hyvien asioiden on tarkoitus opettaa mua elämään hetkessä ja näyttää, että elämällä on aina synkän puolen lisäksi se valoisa puoli. Hyvien asioiden tarkoituksena on myös opettaa mua arvostamaan elämääni sellaisena kuin se on. Se on selvää, että aina ei voi mennä hyvin, vaikka niin haluaisikin. Silti jossain vaiheessa niinä huonoina aikoina huomaa, että lopulta se aurinko paistaa siihen hyvinkin kuuluisaan risukasaan. Kaikki nuo ovat osa elämää, osa jokaisen ihmisen elämää. Realismia. Karu totuus. Inhimillistä. Epätoivoa. Onnellisuutta. 

Mun elämäntapahtumilla on ollut aina tarkoitus, ainakin itse haluan uskoa niin. Varaslähtö maailmaan, taistelu hengestä, erilaisen lapsuuden eläminen liikuntarajoitteisena, koulukiusaaminen, masennus, porukoiden sairastuminen, opiskelupaikka, rakastuminen ja yhteinen elämä. En silti halua asettaa itseäni millekään jalustalle, vaikka olenkin selvinnyt karuistakin kokemuksista. Nämä asiat ovat kuuluneet mun elämään, osa tullut puun takaa ja osan on voinut aavistaa. Aikaisemmin pidin itseäni sankarina, kun olen kulkenut vastatuulessakin sinnikkäästi eteenpäin. Toisaalta useimmat ovat sitä mieltä, että olisin selviytyjä juuri noiden kovien kokemuksien takia. En mä oikeastaan ole, mä olen ihan tavallinen ihminen. Nykyisin oon oppinut, että en mä mitenkään erikoinen ole ja monet ovat kokeneet paljon enemmän ja paljon rankempiakin asioita kuin minä. En halua enää korostaa mitään tapahtumaa ja todeta, että "olisin sankari, koska oon kokenut sen asian". Jokainen kovia kokenut on yhtä sankari! Kenenkään tunteita ja kokemuksia ei kuitenkaan pidä vähätellä edelleenkään. Kukaan ei saa "määrätä", miten ihminen saa tuntea tietyn asian kohdatessa. Joillekin pienetkin asiat ottavat koville ja jotkut eivät säikähdä jäkyttävämpienkään asioiden kohdalla. Omia kokemuksia voin helposti vähätellä. Mitä vanhemmaksi tulen niin sen paremmin ymmärrän, että omat kokemukset voivat olla helvetin pieniä jonkun toisen rinnalla. Silti karvat nousevat pystyyn, jos joku muu päättää mun puolesta, miten mun "tulisi tuntea ja reagoida". Sitä ei voi kukaan muu päättää, koska tunteet ja reagointitavat riippuvat ihan ihmisestä. Sen toivottavasti hyvin moni tietää.

Välillä myös mietin, kuka oikein olen? Siihen on hyvin vaikea vastata näin 23-vuotiaana. En oikeastaan tiedä edes, kuka olen. Useimmiten kuvaan itseäni ihmisille näin: 

"Nuori journalistiopiskelija. Intohimona koripallo ja salitreenaus. Elää Turun hoodeilla. Haluaa nähdä maailmaa ja kerätä kokemuksia. Selviytyjä. Elää elämäänsä asenteella."

Lauseita ja sanoja, jotka merkitsevät jotain ja kertovat pintapuolisesti minusta. Helpommalla pääsee, kun lukee pitkän kuvauksen blogistani. Silti välillä olen hukassa itseni kanssa. Päässäni seilaa kysymyksiä, jotka koskevat mua itseäni, rajoitteisuuttani ja sitä, miten sen kanssa voin olla ja elää tasapainossa. Pääni haluaa vastauksia kysymyksiin, mutta vastauksien saaminen on tuskaisaa. Näen itseni liiankin arvottomana liian usein. Välillä mietin, että olenko ansainnut tämän elämän. Olisiko minun pitänyt olla selviytymättä? Oliko mun oikeasti tarkoitus selviytyä hengissä vai kuolla? Vastaavat ajatukset olivat liianki tuttuja silloin "mustana kautena" muutama vuosi sitten. Silloin ajattelin usein, että mun olisi ollut parempi olla selviytymättä ja niin, etten olisi nähnyt tätä maailmaa ollenkaan. Halusin myös usein silloin paeta jonnekin ajatuksiani ja tunteitani, mutta en todellakaan tiennyt, minne olisin mennyt. Pelkäsin itseäni, koska olin arvaamaton. Pelkäsin mieltäni, koska se oli arvaamaton. Olin sisäisen kaaoksen keskellä ja selkeä ristiriita. Näytin muille, että pärjään ja mulla oli kaikki hyvin. Kuitenkin halusin peittää pahan oloni muilta. En halunnut näyttää heikkoutta ja sitä, että mieleltäni romahtaisin hetkenä minä hyvänsä. Olin heikko, ahdistunut ja halusin pyytää apua. Pyysin ja sainkin apua, jolloin pystyin kohoamaan takaisin entiselleen. Se on pitkä prosessi ja ei ole vieläkään päättynyt. Olen nykyisin erittäin paljon paremmassa kunossa, mutta välillä pelkään sitä, että koska lähtee matto alta ja vajoaminen alkaa. En halua vieläkään näyttää pahaa oloani läheisilleni ja vuodatan kyyneleeni mielellään yksin. Nykyisin en halua, että muut huolestuisivat minusta, vaikka masennuksen keskellä oloni oli juuri päinvastainen eli mitä enemmän musta oltiin huolissaan, sitä parempi. Joidenkin mielestä se on huomionhakua, mutta se oli mulle vilpitön avunhuuto. Pyyntö, että joku kuulisi sisäisen huutoni ja tarjoutuisi auttamaan. Ne, jotka eivät ole kokeneet masennusta, eivät voi täysin ymmärtää sitä olotilaa ja pitävät sitä vain säälittävänä huomionhakuna. En ole siltikään sankari, vaikka olenkin selviytynyt "mustista kausista" kohti "valon aikaa". Se aika on vain osa mun elämää ja saan kiittää hyvin monia tahoja siitä, että he saivat mut uskomaan elämän ainutkertaisuuteen. Miksi masennus on silti yksi niistä sairauksista, jota vähätellään ja jonka kokeneet tuomitaan niin helposti? Tuohon kysymykseen olisi ihan hienoa saada vastaus, koska eihän mitään muuta sairautta tietääkseni tuomita noin rajusti. Se on erittäin surullista.

Nykyisin uskon siihen, että mulla on jokin tehtävä täällä maailmassa. Mä olen tullut tänne siksi, koska mun pitää tehdä jotain tämän maailman hyväksi. Koen, että mun pitää tehdä jotain merkittävää. Olen opiskelemassa journalistiksi. Olen tulevaisuuden epätoivo, tilastojen mukaan työtön, mutta silti haluan seurata isäni jalanjälkiä. Haluan toteuttaa omia unelmiani ja elää kirjoittamisella sekä muunlaisella mediaosaamisella. Haluan vaikuttaa tähän maailmaan urallani. Haluan menestyä. Haluan olla jotenkin esikuvana ihmisille, koska haluan pystyä johonkin merkittävään tekoon tulevaisuudessa. Haluan kirjoittaa nimeni historiaan. Se, millä tavalla niin tekisin, en tiedä vielä. En tiedä, toteutuuko noista mikään, mutta pyrin siihen. Olen kohdannut niin paljon epäilyjä kohdistuen joko itseeni tai osaamiseeni, niin mun on tulevaisuudessa aika vastata niihin epäilyksiin. Jotkut sanovat, että olen tehnyt töitä unelmieni eteen ja päässyt haluamaani opiskelupaikkaan, mutta mun mieestä se ei osoita vielä mitään. Tulevaisuus on se, mikä näyttää sen todellisen menestymisen. Mikäli tulevaisuudessa voi menestyä hyvin, niin vasta silloin on varsinaisesti menestyjä. Siihen mä pyrin täydestä sydämestäni ja pidän huolen siitä, että sitä ennen en pala loppuun.

Elämässä mulla on mukana läheiset ihmiset ja asenne. Läheisiä ihmisiä saan kiittää siitä, että olen pysynyt jaloillani tähän asti. Asenteella eläminen on kaikkein tärkeintä ja juuri tuo asenne on se mun juttu. Mulle asenteella eläminen merkitsee elämistä täysillä, jolloin ei välitä muiden mielipiteistä, menee unelmiaan kohti ja uskaltaa olla oma itsensä siitä huolimatta, vaikka ei miellyttäisikään kaikkia. Olen sitten muiden silmissä millainen tahansa, aina löytyy joku, joka ei pidä musta tai asenteestani. Aina on joku, joka pitää asennettani vääränä, lapsellisena tai jotenkin muuten kummallisena. Se on juuri sitä elämää. Elämä on ainutkertainen kokonaisuus ja mahdollisuuksien mukaan haluan tehdä jotain repäsevää. Toista mahdollisuutta ei välttämättä koskaan tule, niin se kannattaa käyttää hyväksi. Omasta elämästä on kuitenkin pääosin itse vastuussa, niin mun mielestä kannattaa elää myös siten, ettei myöhemmin tarvitse katua. Ei tehtyä eikä tekemätöntä juttua! Haluan kääntää kokemukseni vahvuuksiksi, koska jokaisella kokemuksella on tarkoitus kasvattaa mua ja ohjata mua elämässä eteenpäin. Haluan pitää yllä sitä asennetta, että mua ei pysäytä mikään! Pidän esikuvanani Cheekiä ja haluan joku päivä tulla yhtä menestyväksi kuin hän. Mun on tehtävä töitä asenteeni ja tulevaisuuteni eteen. Uskon, että jonakin päivänä se kova työ palkitaan jotenkin. 

Pitäisikö tässä kysyä se kuuluisa kysymys mitä tästä opimme? Jokainen oppii kokemuksistaan eri asioita ja jokaista nuo kokemukset kasvattavat eri tavalla. Silti kannattaa pitää mielessä, että sekä huonot ja hyvät ajat kuuluvat elämään ja ihan jokainen voi olla se oman elämänsä sankari, joka voi opettaa maailmalle jonkun asian elämästään. Jokaisen elämällä on jokin tarkoitus, vaikka aina ei tuntuisi siltä. Lopulta se elämä on juuri sitä, mitä sä itse siitä teet!

Mikä on juuri sinun elämän tarkoitus?
Mikä on tärkein asia, jonka olet oppinut elämässäsi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hyväksyn ja julkaisen kaikki kommentit, jotka koen asiallisiksi. Jos en julkaise kommenttiasi, sille on varmasti hyvä syy. Kommenttisi tulee näkyviin hyväksynnän jälkeen. Vastaan jokaiseen hyväksymääni kommenttiin.

Kiitos kommentistasi, arvostan jokaista kommenttia! <3