3. kesäkuuta 2013

HUOMIO

Päätin taas pureutua ilmiöön, joka on mietityttänyt minua jo varsin pitkään. Huomio ja erityisesti huomionhakuisuus tai huomionkipeys on asia, johon olen törmännyt itsekin. Lähinnä ihmettelen, onko huomiota herättäminen paha asia? Mikä on huomionhakuisuutta ja pitääkö sitä vähentää? Voiko vaikeuksista enää kertoa avoimesti, kun pelkää leimautuvansa huomionkipeäksi? Seuraavaksi pohdin huomiota siitä näkökulmasta, miten mä olen sen kokenut.

Kuinka moni ihminen ei allekirjoittaisi mielipidettä, että huomion kohteena oleminen olisi paha asia? Tuskin kovinkaan moni ihminen ei pistäisi pahakseen itseensä kohdistuvaa huomiointia. Tosin riippuu tilanteesta, mihin asiaan itsessä se huomio kohdistuu ja onko se huomio positiivista vai negatiivista. Itse häpeilemättä tunnustan, että kyllä se positiivinen huomiointi ja huomion kohteena oleminen lämmittää sydäntä. On ihanaa kuulla, että merkitsen jollekin paljon ja olen tärkeä. Se on sitä positiivista huomiota. Pidän myös siitä, että saan aikaan jotain, mikä huomioidaan positiiviisesti. Sillä ei ole mitään väliä, huomioidaanko mua positiivisesti opiskelumenestykseni, persoonani tai muiden taitojeni takia. Positiivinen huomio saa hymyn kulkeutumaan korviin asti ja piristää mieltä kiistatta. Silti välillä ihmettelen, jos saan positiivista huomiota ja mietin, mistä hyvästä ansaitsen sen. Välillä koen, etten ansaitsisi niin paljoa positiivista huomiota kuin saan. Liiallinen positiivinen huomiointi aiheuttaa minussa itsekriittisyyden ja vähättelyn, että en ole niin hyvä kuin muut sanovat minun olevan. Joskus tämä itsekriittisyys ja vähättely ärsyttää mua itseänikin, koska haluaisin oppia näkemään itseni positiivisessa valossa. Luultavasti sitä sokaistuu omille hyville puolille ja näkee itsessään vain ne pienimmät virheet, joita taas muut eivät näe. Muut huomioivat useimmiten ne positiiviset puolet ja antavat suuremman arvoin niille. Pystyn näkemään itseni positiivisessa valossa vain harvoin.

Silti olen kohdannut myös huomiota negatiivisella tavalla. Syynä negatiiviseen huomioon ovat yleensä jokin muita ihmisiä ärsyttävä persoonallisuuden piirre tai valitettavan usein liikuntarajoitteisuuteni. Nykyään ihmiset harvemmin mun käsitykseni mukaan kiinnittävät siihen huomiota, mutta asia oli täysin toinen silloin kun, minä olin pieni. Ymmärrän hyvin sen, että pienet tai ei edes niin pienetkään lapset ovat uteliaita ja ihmettelevät kaikkea vähänkin poikkeavaa. Ihan selkeästi erottuu katukuvasta jokin omalla tavallaan eteenpäin kulkeva tai vaihtoehtoisesti nelipyöräisellä pyörätuolilla liikkuva. Tarvitseeko siitä kuitenkaan tehdä niin suurta haloota? Elämäni aikana olen kuullut ihmisten spekulaatioita, mistä omanlaatuinen liikkuminen voisi heidän mielestään johtua. Ääneen olen kuullut epäilyjä, että mulla olisi joko selkä tai jalka kipeä, olisin päästäni jotenkin vialla tai vaihtoehtoisesti olisin kehitysvammainen. Viimeinen spekulaatio sai vereni kiehumaan. Miten kehitysvammaisuus liittyy mitenkään liikuntarajoitteisuuteen tai vaihtoehtoisesti siihen, että kuljen eteenpäin muista poikkeavalla tavalla? Tietääkseni CP-vamma ja Downin syndrooma tai mikä tahansa muu kehitysvamma ovat kaksi täysin eri asiaa eivätkä liity toisiinsa mitenkään. Sitten kyllä liittyvät, jos liikuntarajoitteisuuden liitännäisenä tulee kaveriksi jonkinasteinen kehitysvamma, ei sekään ole poikkeavaa. Kuitenkin suurimmalla osalla "kaltaisistani" pää pelaa aivan loistavasti, vaikka jalat menevätkin minne sattuu välillä. Se tosin on hienoa, että multa on tultu pariin otteeseen kysymään ihan suoraan, mikä mulla on. Silloin pystyn kertomaan suoraan, mistä kaikki johtuvat. Silloin ei tarvitse spekuloida selän takana. Olenko minä sitten ainoa, joka kiinnittää tähän huomiota? Olenko minä ainoa, joka on valmiina karvat pystyssä oikaisemaan muiden käsityksiä?

Ärsyttävistä persoonallisuuden piirteistä on herättänyt negatiivista huomiota haluni provosoida erityisesti kirjoituksillani. Olen ollut koko elämäni ajan hiljainen, joka ei paljoakaan ole sanonut mielipiteitään ääneen. Luultavasti on oltu myös siinä käsityksessä, ettei mulla paljoakaan olisi mielipiteitä asioista, kun en niitä sano ääneen koskaan. Voivoi, kyllä multa mielipiteitä löytyy ja paljon löytyykin. Koen, että pystyn sanomaan mielipiteeni helpommin kirjoittaessani. Ja siinä tapauksessa sanon ne suoraan, joskus hyvinkin kaunistelematta. Toisaalta olen inhorealistinen, mutta en kuitenkaan sitä halua näyttää usein. Olen huomannut, että mikäli kirjoitan provosoivasti, niin ihmiset myös sanovat suoremmin mielipiteen, koska silloin teksti on herättänyt tunteita. Minun pitää kuitenkin tulevaisuudessa miettiä, mitä kirjoitan ja miten ilmaisen itseäni, koska olen vastuussa siitä mitä kirjoitan. Silti en ole vastuussa siitä, miten muut ymmärtävät tekstini. Väkisin ei kuitenkaan kannata ymmärtää väärin ja tulla raivon vallassa kommentoimaan. Siihenkin auttaa kysyminen, että mitä tarkoitan tekstilläni. Pidän siitä, että tekstini saavat huomiota ja pystyn herättämään ihmisissä tunteita positiivisesta negatiiviseen ja siltä väliltä. Mielummin provosoin kirjoituksillani, kun pukeutumisella en halua tehdä niin. Multa löytyy varmasti muita negatiivisen huomion saavia piirteitä, mutta tuo yksi on kaikista selvin.

Puhtaan seuraavaksi pari sanaa huomionhakuisuudesta tai huomionkipeydestä. Mitä se oikeastaan on? Itse näen huomionhakuisuuden lähinnä pakottavana tarpeena päästä julkisuuteen kaikin mahdollisin tavoin. Ollaan Seiskan kannessa useaan otteeseen tai vaihtoehtoisesti halutaan olla alastonkuvissa tai muuten rohkeissa kuvissa. Sen lisäksi Big Brotheriin tai muunlaiseen tositelevisio-ohjelmaan osallistuminen kielii ainakin julkisuushakuisuudesta, joka ohitetaan sillä kuuluisalla "mä tulin kerää uusia kokemuksia". Sen voisi kiteyttää siihen, että ihminen suostuu tai haluaa väkisin tehdä jotain sellaista, että se herättää huomiota jossain mielessä, yleensä juuri siinä negatiivisessa. Tällä en tarkoita sitä, että joku suosion alkumetreillä oleva laulaja tai esimerkiksi bloggaaja mainostaa itseään, koska se on juuri sitä markkinointia. Liialliseksi se menee silloin, jos esimerkiksi joku bloggaaja mainostaa blogiaan liikaa eli kerjää tällä tavalla itselleen lukijoita. Keskustelupalstoilla näkyy välillä keskusteluja teemalla "liity mun blogin lukijaksi, ni mä liityn sun". Okei, sekin voi olla juuri markkinointia, mutta itse pidän sitä ärsyttävänä. Silloin jotenkin mulle tulee sellainen olo, että bloggaaja haluaa välttämättä täyteen jonkun tietyn määrän lukijoita, että voi sanoa olevansa "suosittu bloggaaja". Saatan toki olla väärässäkin, mutta aina tuollaisen keskustelun nähdessäni silmäni vetää 360 astetta ympäri. Mietin, onko siinä enää mitään hauskaa, jos puolet jonkun blogin lukijoista on sellasia, että ne on hankittu tuollaisen "haasteen" kautta? Ja kyllä, minäkin markkinoin omaa blogiani ja haluan saattaa blogiani ihmisten tietoisuuteen, mutta omasta mielestäni minä en tuputa väkisin blgiani kenellekään, että kenenkään on pakko vilkaistakaan blogiini päin. Mä vaan mainitsen vaivihkaa, että oon kirjoittanut joko uuden tekstin tai tällainen on olemassa. Ihmiset joko lukevat tai eivät lue, tykkäävät blogistani Facebookissa tai eivät. So simple. Välillä kommentoin muiden blogeihin, mikäli jonkun toisen blogin teksti miellyttää minua tai vaihtoehtoisesti haluan esittää toisenlaisen tai eriävän näkökulman. Tuskin kovinkaan moni huomaa kommenttini kautta blogini olemassaolon, mutta ei sekään ole pahitteeksi. Silti se on jokaisen oma valinta, klikkaako blogin auki ja selaileeko sitä pidemmän aikaa. So simple, again. Vai haenko blogilleni huomiota sittenkin, pitääkö mun vähentää markkinointia? Siinä on hyvä kysymys.

Pysytään vielä hetki blogeissa eli pitäjän itsensä ikkunassa maailmalle, jonka pitäjä voi somistaa mieleisekseen. Nykyään blogeista on tullut ihmisille yhä henkilökohtaisempia ja blogiin kerrotaan asioita, jotka ennen kerrottiin lukolliselle päiväkirjalle. Toisin sanoen, nykyään maailmalle jaetaan yhä henkilökohtaisempia asioita omasta vapaasta tahdosta. Se herättää ihmisissä erilaisia tunteita. Toiset pitävät sitä luonnollisena, että jaetaan maailmalle yli puolet elämästään. Toisia se taas ärsyttää, koska heidän mielestään kaikkea ei tarvitse jakaa Internetissä. He eivät ymmärrä sitä, että ne pienimmätkin asiat pitää jakaa kaikkien ihmisten kanssa. En muuten ymmärrä minäkään, vaikka aikaisemminkin olin juuri sellainen, että piti jokainen pienikin asia kertoa blogiin. Joskus ne munkin asiat olivat henkilökohtaisia. Nykyään olen tarkempi siitä, mitä kirjoitan blogiin, koska haluan suojella läheisteni yksityisyyttä ja haluan pitää kuitenki itselläni pientä verhoa muun maailman ja minun välillä. Mun blogi saattaa vaikuttaa siltä, että siinä olisi kerrottuna hyvinkin henkilökohtaisia asioita, mutta oikeasti valitsen tarkkaan asiat ja ilmaisumuodot blogiini. Se on mulle itselleni parempi, että pidän nykyisin tiukempaa linjaa blogini kanssa.

Onko sitten jokaisen pienenkin henkilökohtaisen asian jakaminen blogissa huomionhakua? Mielestäni se riippuu ihan blogin pitäjän tarkoituksesta ja tahdosta eli kukaan muu ei voi tietää kuin blogin pitäjä itse. Mikäli joku kertoisi blogissaan erittäin henkilökohtaisia tai arkaluontoisia asioita ja vaikka minä en ymmärtäisi sitä, se on silti jokaisen oma asia. Liiallinen kertominen tai jollakin asialla leveily saattaisi joidenkin mukaan mennä huomionhakuisuuden puolelle, mutta silti pitää muistaa, että jokaisella on oikeus kertoa blogissaan mitä haluaa, jokaisella on oikeus kommentoida/kritisoida/arvostella toisen kertomaa juttua ja jokaisella on myös oikeus painaa punaisesta rastista oikeassa yläkulmassa, jos blogi tai jokin muu sivu ei miellytä. Jokaisella blogin pitäjällä on myös oikeus päättää, mitä asioita hän blogissaan haluaa kertoa, mutta kenelläkään ei ole oikeutta pakottaa toista kertomaan jotain yksityiskohtaista, minkä blogin pitäjä on halunnut salata. Oli se sitten kuinka huomionhakuista tahansa kertoa tai jättää kertomatta jotain asiaa, kukaan bloggaaja ei ole tilivelvollinen tai todistevelvollinen yhtään kenellekään lukijalle. Kysyä toki saa ja kannattaa, mutta bloggaaja itse päättää, vastaako hän kysymykseen.

Blogimaailmassa se on ennemminkin huomionhakua, että välillä piilottaa blogin muilta ja tulee vähän ajan päästä bloginsa kanssa takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaihtoehtoisesti on myös epäilyttävää, jos kertoo tekstissään jostain tulevasta jutusta, mutta ei sittenkään kerro sitä loppuun ja asia jää "kesken". Yleensä kannattaa ihan rehellisyyden ja oikeudenmukaisuuden nimissä kertoa, miksi piilottaa bloginsa tai pitää taukoa. Keskenjääneet asiatkaan eivät herätä niin paljoa huomiota, kun ne kerrotaan rehellisesti loppuun asti. Kannattaa myöskin miettiä, lähteekö esimerkiksi anonyymien ihmisten kritiikistä tai suorasanaisesta haukkumisesta puolustamaan itseään oikein oman tekstin verran. Siinä tilanteessa näyttää, että bloggaajaa todella kiinnostaa, mitä hänestä puhutaan. Itseään saa tietenkin puolustaa ja kannattaakin, ilman "ettei kestäisi kritiikkiä" eli myös bloggaajalla itsellään on oikeus puolustautua. Itse kirjoitin tekstin kritiikistä, mutta pohdin siinä ilmiötä yleisesti ja otin mukaan myös anonyymien eli nimettömien henkilöiden kriittisen kommentoinnin. Yleinen pohdinta on toki ymmärrettävää, mutta itse en alentuisi samalle tasolle "nimettömien haukkujien" kanssa, että haukkuisin anonyymejä takaisin.

Facebook on puolestaan toinen täysin oma maailmansa. Sinne jaetaan kuvia elämän varrelta ja kirjoitetaan nasevia statuksia, keskustellaan ryhmissä ja sivuilla sekä pelataan erilaisia pelejä. Tärkein ominaisuus siinä on kuitenkin keskustelu ja kontakti ystäviin ja läheisiin ihmisiin. Välillä musta tuntuu, että Facebookissa yritetään saada elämä näyttämään jotenkin hienommalta kuin todellisuudessa onkaan ja "naamakirjaan" jaetaan kaikki iloiset ja myös toki surulliset asiat. Olen nähnyt statuksia, jossa manataan elämän alamäkiä ja myös sellaisia statuksia, missä kerrotaan, miten onnellinen on. Kuitenkin kumpikin ääripää menee tietyssä määrin liiallisuuksiin. Liiallista ja huomionhakua se on silloin, jos jotenkin provosoivasti tai dramaattisesti kirjoittaa statukseensa kuinka elämä on paskaa tai fantastista, mutta ei suosatu uteliaille ihmisille kertomaan syytä siihen. Eräänlainen salaperäisyys statuksissa saa aikaan huomionhakuisuuden tunteen, jos ei asia ole oikeasti salassa pidettävä, vaan se salataan siksi, koska on kivaa pitää ihmisiä jännityksessä. En myöskään kannata sitä, että pienestäkin päivän arkisesta arskareesta tiedotetaan Facebookiin. Sehän on ihan sama, kun kirjoittaisi jokaisen wc-käynnin tai jonkun muun henkilökohtaisen asian ylös kaikkien nähtäville. Ei siinä ole mitään järkeä, ja olen tajunnut sen itsekin. Silti se on jokaisen oma asia, mitä sinne kirjoittaa. Tosin ei silloin, jos statuksessaan kirjaimellisesti haukkuu jotain toista ihmistä eikä viitsi sanoa sitä kohteelle suoraan. Mitä mieltä te olette, pitääkö ihmisten katsoa vähän tarkemmin, mitä Facebookiin kirjoittaa?

Mulla oli tapana  aikaisemmin kirjoittaa statuksia erittäin provosoivalla tyylillä, etenkin silloin, kun elämässä oli menossa huonompi kausi. Vieläkin hävettää ne statukset, jossa kerroin elämäni olevan pilalla, kun en päässyt opiskelemaan tai vakavasti päättäneeni muuttavaa pois Karkkilasta ja haukkuneeni muutenkin entistä kotikaupunkiani. Aikoinaan se tuntu hyvältä purkaa tuntojaan useamman ihmisen kesken, mutta muistellessani sitä aikaa silmäni menevät taas ympäri 360 astetta. Koin silloin takaiskuja, mutta miksi ihmeessä suhtauduin niihin niin dramaattisesti? Vähän samaan sarjaan menevät ne statukset ja blogitekstit Lahdessa asuessani, kun hehkutin korostetusti sitä, kuinka olen onnellinen, elämäni on paremmin ja Karkkila ei merkitse mulle enää mitään. Ihanaa huomata, että olin onnellinen, mutta toisaalta se oli juuri sitä näyttämisen halua kaikille niille, jotka ei musta pitäneet. Nykyään toki kerron onnellisuudestani ja siitä, että elämäni on täällä ihan oikeasti paremmin, mutta huomaan samalla entisen kotikaupunkini merkityksen nousseen. Enää se ei ollut vihatuin paikka maailmassa, vaan nyt se merkitsee mulle synnyinkaupunkia eli paikkaa, josta mä olen lähtöisin ja se kulkee mun mukana aina. En mä edes halua unohtaa sitä paikkaa enää, huomaan synnyinkaupungillani olleen erityisen tarkoitus mun elämässä. Siellä mä olen kokenut paljon ja saanut eväitä elämään muissa kaupungeissa. Olen tainnut tulla vanhaksi, mutta nykyään pidän siitä kaupungista! Toki unohtamatta muita asuinpaikkojani, kaikilla niillä on erityinen merkitys mun elämässä. Niissä kaupungeissa mä olen kasvanut siksi ihimiseksi, jollainen mä olen nyt. Koen, että ne dramaattiset statukset olivat juuri huomionhakua, mutta samalla pääni tuuletusta. Kaikkea ei tarvitse kuitenkaan ottaa niin kuoleman vakavasti.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi jonkun blogiin tullaan nälvimään jostain, mikä lukee Facebookissa. Ovatko ihmiset oikeasti niin uteliaita ja haluavat itse huomiota omilla kommenteillaan? Olen usein saanut entisessä blogissani kuulla vetäväni roolia blogin puolella, mutta olevani Facebookissa oma itseni. Mistähän helvetistä tuo päätelmä on tehty? Ensinnäkin nykyisin kerron täysin eri asioita blogissa kuin Facebookissa, koska haluan pitää täällä tietynlaisen linjan. Platinum Gilrissa olen bloggaaja, joka pohtii maailmaa syvällisemmin ja esittää ajatuksiaan ja näkemyksiään teksteillä. Facebookissa taas olen minä, Elina, joka on se persoona, jonka näytän yleisesti muille. Olen toki blogissakin Elina, mutta näytän täällä itsestäni toisen puolen ja suhtaudun tähän vähän kuin tulevaan ammattiini, journalismiin. Silti olen täysin oma itseni molemmissa, en tietoisesti hae huomiota millään ja jaan asioita, mitkä itse koen tärkeiksi ja merkittäviksi. Kannattaa muistaa, että välillä täällä ja Facebookissa vierailee hyvä ystäväni sarkasmi.

Surullisin ilmiö näistä kaikista on kuitenkin se, että esimerkiksi vakavista asioista kertominen blogissa tai Facebookissa rinnastetaan välillä huomionkipeyteen. Otetaan esimerkiksi valitettavan yleinen sairaus eli masennus. Tuohon tilalle voisi sopia mikä tahansa vakava sairaus. Olen kuullut usein juttua, että "oikeasti masentuneet eivät puhuisi ongelmistaan netissä" tai "jotkut eivät ole oikeasti masentuneita, vaan hakevat sairaudellaan huomiota". Nuo molemmat väitteet saavat vereni kiehahtamaan. Ensinnäkin miksi vakavasti sairaat ihmiset hakisivat huomiota? Tuntuu siltä, että pian sairaudet menettävät kokonaan merkityksensä, kun jokaista sairastunutta aletaan epäillä huomion kerjäämisestä. Se minkä jotkut näkevät huomion kerjäämisenä, voi toiselle olla avunhuuto. Vilpitön pyyntö, että joku huomaisi hänen pahan olonsa ja tarjoaisi auttavan kätensä. Kenenkään sairautta ei pidä vähätellä, missään tilanteessa! Se tuntuu sairauden kohteesta itsestään helvetin loukkaavalta, koska hän kokee samalla tulleensa joiltakin osin torjutuksia ja hän luulee ettei häntä oteta vakavasti. Oli sairaus mikä tahansa, se pitäisi ottaa aina vakavasti. Silloinkin, jos kyseessä olisi väärä hälytys.

Olen itsekin törmännyt tilanteeseen, jossa epäiltiin etten ole oikeasti masentunut ja olen vain säälittävä ihminen. Ne jotka väittävät niin, eivät tiedä koko totuutta. Miksi valehtelisin asiasta, kävisin terapiassa ja söisin lääkkeitä, ihan huvikseenko? Masennus on ihan oikeasti sairaus. Siihen kannattaa hakea apua ja siitä voi myös parantua. Haluan puhua tästä ääneen ja mahdollisimman suoraan puhtaasti vertaustukimielessä. Masentuneet tai muuten vakavasti sairaat voivat myös pitää blogia puhtaasti vertaistukea antaen tai sitä etsien ja minusta se on ymmärrettävää. Minkään sairauden ihannointi ei kuitenkaan kannata eikä ole mitään järkeä kilpailla julkisesti siitä "kuka on kaikista eniten sairain". Tuskin kukaan vakavan sairauden kokenut valehtelisi asiasta ja hakisi huomiota sairaudellaan. Jos joku edes leikillään väittää vakavasti sairastunutta "vain huomionkipeäksi idiootiksi", tekee hän erittäin törkeästi. Jokaisen avunhuudoksi tarkoitetun eleen taustalla on ihan oikea hätä, oli se viittaus siihen nähtävissä blogissa tai Facebookissa. Vakavasti sairaan henkilön läheiset silti tietävät, miten asiat todella on ja pääosin myös henkilö itse tietää totuuden tilanteestaan.

Tiivistetysti sanottuna vakavista asioista kertominen julkisesti on rohkeaa, mutta sinällään parempaa ihmistä se ei kenestäkään tee. En mä ole sen parempi kuin joku toinen, vaikka kerronkin blogissa vakavimmistakin asioista. Haluan itse näyttää sen, että elämässä ei ole aina niin ihania hetkiä ja vaikeudet kuuluvat elämään. Haluan tarjota ihmisille vertaistukea, en mitään sen kummempaa.

Huomiota voi saada paremmin menestymällä elämässä ja olemalla hyvä jossain. Silloin ei tarvitse turvautua juorulehtien kansiin tai "turhaan" julkisuuteen.

Mitä huomionhakuisuus muiden mielestä on? 
Onko se paha asia vai onko siitä joskus hyötyä? 
Onko huomion kohteena oleminen joskus ärsyttävää vai paistatteletko mielellään ihmisten huomiossa?

4 kommenttia:

  1. Sinulle on haaste. Löydät sen blogistani http://demilynns.blogspot.fi/2013/06/haaste.html

    VastaaPoista
  2. En ihan oikeasti ymmärrä kuinka olet päässyt opiskelemaan journalismia. Blogisi vilisee kielioppivirheitä, etkä osaa jäsentää lauseitasi kovinkaan hyvin. Lisäksi käytät sivistyssanoja täysin väärin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikkia asioita ei voi eikä tarvitse ymmärtää, mutta minäkään en aluksi ymmärtänyt sitä, että olen päässyt opiskelemaan juuri tätä alaa. Mielenkiintoista, että teet päätelmäsi kyvyistäni opiskella journalismia pelkästään blogini perusteella, joka on hyvin kaukana journalismista. :) Sinun kannattaisi tutustua ennemmin tekemiini uutisiin ja juttukokonaisuuksiin, jotta saat käsityksen "journalistiminästäni". :)

      Yritän panostaa parhaani mukaan tekstin kieliasuun ja pyrin korjaamaan mahdolliset virheet, mikäli itse huomaan niitä. Olisi mielenkiintoista tietää, missä esimerkiksi käytän sivistyssanoja väärin. :) Uskon, että tulen paremmaksi kirjoittajaksi harjoittelemalla kirjoittamista ja siksi koen tämän bloggaamisen olevan hyvä väylä harjoitella sitä. :)

      Poista

Hyväksyn ja julkaisen kaikki kommentit, jotka koen asiallisiksi. Jos en julkaise kommenttiasi, sille on varmasti hyvä syy. Kommenttisi tulee näkyviin hyväksynnän jälkeen. Vastaan jokaiseen hyväksymääni kommenttiin.

Kiitos kommentistasi, arvostan jokaista kommenttia! <3