1. toukokuuta 2013

SUSIJENGI

Aavistavatko jotkut, mistä aiheesta en ole vielä kirjoittanut tekstiä? Mun blogi ei voi olla mun blogi ilman tekstiä mun lempilajistani eli koripallosta. Se on kulkenut mun elämässä mukana niin kauan kuin minä muistan, mutta ainoastaan penkkiurheilun merkeissä. Mitä se mun kohdalla tarkoittaakaan? Selvitetään sitä seuraavaksi.

Koripallo on ollut mun mukana jo pienestä asti. Siitä saa syyttää yksinoikeudella mun porukoita, mutta syyttäminen tapahtuu positiivisessa muodossa. Ilman porukoitahan mä en olisi tätä hienoa lajia löytänyt, varsinkaan ilman isääni. Hän oli se ihminen, joka tavallaan tutustutti mut koripalloon. Hän pyöri muutenkin koripallopiireissä, aikoinaan naisten edustusjoukkueen huoltajana ja selosti välillä koripallo-otteluita Karkkilassa. Välillä sattui hauskoja tilanteita selostaessa, esimerkiksi virhe myönnettiin pelaajalle, joka ei ollut edes kentällä. Silloin meikäläisellä katsomossa oli hauskaa. Jo melko pienenä "vaahtosammuttimen mittaisena" sain maistaa koripallo-otteluiden tunnelmaa katsomosta käsin. Kuitenkaan itse en muista varhaisimmista pelimuistoista mitään muuta kuin sen, että pelkäsin kaikkia vähänkin yhtäkkisiä ja kovimpia ääniä. Pienenä tuli seurattua peliä jommankumman sylistä käsin, vaikka pelikentällekin olisi ollut kiva mennä välillä palloilemaan. Pari kertaa taisin mennä yksin pallottelemaan kentän sivuun. Toisaalta muistot koripallo-otteluista liittyivät liikuntahallin alakerran kahvioon, jossa tykkäsin oleskella, kun pelikentän äänet olivat liian kovia mun korville. Mulla oli mukana myös oma kassi, jossa pidin jo pienestä lähtien cd-soitinta mukana. CD-soitin toi mulle turvaa epämukavissa tilanteissa. Soittimessa taisi silloin soida juuri se Jari Sillanpää tai jokin muu nykyisistä suosikeista poikkeava iskelmämusiikki! Musiikilla oli pääasiallisena tarkoituksena hillitä kovien äänien kulkeutumista korviin eikä esitellä koko koripallokansalle silloisia suosikkimusiikkityylejä.

Oli myös erittäin lähellä, etten olisi alkanut harrastaa koripalloa. Isäni ilmoitti mut aikanaan johonkin Satukoris-kurssille muiden ikäisteni kanssa. Hänellä oli aikomuksena tutustuttaa mut koripalloon ihan lajina eikä pelkästään katsomon kautta. Olisin itsekin halunnut alkaa pelata koripalloa. Siinä oli kuitenkin yksi pieni este, nimittäin liikuntarajoitteisuuteni. Kuinka moni liikuntarajoitteinen on koripallopelaajana samanikäisten rajoitteettomien ihmisten kanssa? Tiesin, etten pysy muiden nopeudessa tai ole niin tarkka kuin muut. Silti yritin parhaani mukaan. Kuitenkin heivasin ajatukseni koripalloilusta niiden kovien äänien takia ja päätin, että tulen seuraamaan ammattilaisten palloilua katsomosta käsin. Ei musta kuitenkaan koskaan hyvää palloilijaa tulisi. Varsinkin kun alitan nykyisin pituudessani sen 150 senttimetrin.

Sain nuorena pienimuotoisen yliannostuksen koripallosta, jolloin mua ei näkynyt ollenkaan edes katsomossa. Se kovien yhtäkkisten ääniärsykkeiden summa aiheutti mulle sen, että hyppelin pelissä aina kolmisen metriä ilmaan vähintään. Päätin jättää koripallon seuraamisen vähäksi aikaa ja keskittyä täysin muihin asioihin. Kuitenkin muutaman vuoden päästä koin, että olen valmis palaamaan koripallon pariin uudelleen. Siitä lähti se tie, jolle ollaan sitten jääty. Nykyisin koripallo kulkee mukana mahdollisuuksien mukaan, koska onneksi kävelymatkan päässä on Turun koripalloareena. Aina välilllä on kiva palata tuttuun katsomoon Karkkilassa ja nähdä tuttuja ihmisiä vuosien varrelta.

Matkan varrella olen myös "tutustunut" pariin koripalloilijaan, jotka pelasivat aikoinaan Karkkilalaisessa Team Componentassa vuosina 2007-2008. Ajattelin erään pelin jälkeen mennä ihan kehumaan yhtä hyvin pelannutta pelaajaa. Siitä tuli silloin tapa parin muunkin pelaajan kanssa, jolloin vaihdettiin kuulumisia pelien ja treenien jälkeen. Oli mukava tutustua itse pelaajiin, vaikka mitään enempää ei taka-ajatuksena ollutkaan kuin viatonta juttelua. Sain silloisesta joukkueesta pari mukavaa "tuttua", joiden kanssa olen vaihtanut kuulumisia myöhemminkin. Seuraan nykyisinkin heidän menestystään lajin parissa, vaikka tutuista toinen pelaa Kauhajoella ja toinen Oulussa. Kolmas "tuttu" moikkailee mua ja porukoitani aina, kun satumme törmäämään Karkkilassa.

Mikä koripallossa sitten vetää puoleensa? Se on erittäin hyvä kysymys, koska välillä mietin sitä itsekin. Mä olen tottunut tykästymään sellaisiin asioihin, jotka ovat vähemmässä suosiossa. Haluan siis omalla "fanituksellani" tuoda lajia enemmän yleisön tietoisuuteen. Siltikin, vaikka siitä ärsyyntyisi 99% ihmisistä. Koripallolla on tietty kannattajajoukkonsa, joka on pienempi kuin esimerkiksi jääkiekolla. Koripallosta uutisoidaan yleisesti melko vähän suomalaisessa mediassa ja lajilla on korkea uutiskynnys. Uutiskynnys ylittyy silloin, kun jokin koripallojoukkue menestyy tai tapahtuu jotain negatiivissävytteistä. Mun mielestä koripallon uutiskynnystä pitäisi madaltaa entisestään sekä televisiotaltioitujen koripallo-otteluiden pitäisi näkyä runsaammin myös esimerkiksi Ylen kanavilla. Kaikilla ei ole varaa maksullusiin televisiokanaviin. Toisaalta suomalaiset ovat armotonta jääkiekko- tai talviurheilukansaa, joten marginaalilajiksikin helposti määritelty koripallo ei kiinnosta niin paljon suomalaisia. Kun koripallon kiinnostusprosentti ei ole kovin korkea, niin se automaattisesti hukkuu muiden lajien alle. Se on surullista, mutta se on myös karu totuus. Pitäisi keksiä keinoja, jolla koripalloa saataisiin "markkinoitua" enemmän ihmisten ja median tietoisuuteen. Tämäntyylistä työtä tekee jo urheiluvaikuttaja Aleksi Valavuori.

Markkinoinnin lisäksi tarvitaan menestyjiä, jotka omilla suorituksillaan tuovat lajia enemmän mediaan ja yleisön tietoisuuteen. Menestyjiä metsästävät myös lajin sponsorit, jotka antavat rahallisen panostuksen lajille. Jos ei ole sponsoreita, ei tule rahaa. Jos ei ole rahaa, ei voi ylläpitää joukkuetta. Lähiaikoina ainakin Espoon Honka ja Torpan Pojat joutuivat ulos Korisliigasta talousvaikeuksien takia. Viimeisimpien tietojen mukaan Tapiolan Honka on tekemässä paluun Korisliigaan. Menestyjiksi voidaan sanoa esimerkiksi pelaajista Petteri Koponen ja Hanno Möttölä sekä joukkuetasolta Loimaan Nilan Bisons. Tämän vuoden Korisliigakausi on vielä kesken, joten mestari ratkeaa myöhemmin keväällä.

Onko mulla sitten erityistä suosikkijoukkuetta tai -pelaajaa? Ei oikeastaan, vaikka mun kotikulmieni puolesta "pitäisi" kannattaa koripallon 1-divisioonassa palaavaa Turun NMKY:ta tai KaU Korista Karkkilasta. Suosikkijoukkueeni löytyy kuitenkin Korisliigasta, koska suosikkini on ollut aina SM-tasoinen. Pitkään yksi joukkue ylitse muiden on ollut Tampereen Pyrintö. Olen huomannut, että heillä on ollut menestyvän joukkueen ainekset kasassa jo pitkään. Lahdessa asuessani vedin kunnolla kotiinpäin ja nimesin suosikkijoukkueekseni Namika Lahden. Nykyään suosikkijoukkuetta on vaikea määritellä, koska seuraan tasaisesti kaikkia joukkueita. Tosin Varsinais-Suomessa olisi kaksi leiriä, jonka joukoissa voisi seistä, Salossa Vilpas Vikings ja Loimaalla Nilan Bisons. Käännän kelkkani kuitenkin enemmän Loimaalle, koska vakuutuin itse niin paljon heidän nousustaan sarjanousijasta SM-voittoon. Suosikkijoukkueella pelkkä menestys ei riitä, vaan siihen tarvitaan myös halu menestyä eli miten pelitilanteessa joukkueen kemiat kohtaavat ja yhteistyö luistaa. Suosikkipelaajaakaan mulla ei oikein ole, jos Petteri Koposta tai Hanno Möttölää ei lasketa. Mikäli tässä asiassa halutaan vetää kotiinpäin, niin voisin nimetä suosikkipelaajikseni Kauhajoen Karhun Jussi Eskolan tai Oulun NMKY:n Jari Vanttajan. Heidän suorituksiaan on tullut seurattua lähiaikoina, koska he ovat pelanneet aikoinaan Karkkilassa. Molemmilla on myös asennetta pelata juuri joukkueelle eikä panostaa yksilösuoritukseen.

Parhaimmat muistoni koripallosta liittyvät juuri vieraspelimatkoihin porukoiden ja 50:nen muun koripallofanin kanssa. Muutamia vuosia takaperin, silloin kuin Karkkilan Team Componenta oli vielä osana Korisliigaa, meillä oli tapana tehdä matkoja vieraspeleihin lähikuntiin ja vähän kauemmaksikin. Jo se bussimatka sai fiiliksen kohoamaan, kun tiesi, että menemme yhdessä huutamaan jengimme voittoon. Teimme reissuja Forssaan, Kotkaan, Porvooseen, Lahteen ja Tampereelle. Parhain reissu ikinä kuitenkin oli matka Kauhajoelle, kun Kauhajoen Karhu ja Team Componenta taistelivat viimeisestä liigapaikasta. Reissuun liittyi muutakin kuin itse peli, kävimme syömässä ja vietimme aikaa yhtenä ryhmänä. Meidän tehtävänämme oli pudottaa Karhu 1-divisioonaan, jotta Karkkila saisi säilyttää paikkansa mestaruustasolla. Pelin alku näytti hyvältä, mutta pelin keskivaiheessa joukkueelle tuli selkeä notkahdus. Tilanne näytti erittäin pahalta, mutta uskoimme kuitenkin "parhaaseen joukkueeseemme". Pidin Karkkilassa ollutta äitiäni ajan tasalla pelin tapahtumista puhelinyhteydellä. Viimeisessä erässä joukkue kasasi itsensä ja yltyi suorituksellaan voittoon. Voi sitä riemua pelin jälkeen, pelaajat olivat onnessaan ja viidenkymmenen hengen porukka lauloi hyvät jatkot Karhuille divariin. Soitin pelin jälkeen kummitädilleni ja huusin puhelimeen ensimmäisenä "me pudotettiin Karhu divariin". Koko joukkio pääsi myös Urheiluruutuun, kun lähetyksessä näytettiin kooste illan pelistä. Tuli itsekin komeiltua televisiokameroiden edessä. Kotimatka takaisin Karkkilaan oli pitkä, mutta ainakin koko porukka oli hyvällä mielellä. Vieläkin kaipaan niitä vieraspelimatkoja, koska silloin on vain niin hyvä tunnelma. Hävityn pelin jälkeen bussissa on kyllä hiljaista, mutta pitää muistaa se, että joukkue yritti parhaansa.

Koripalloa on tullut seurattua myös televisiosta käsin. Aina paras päivä oli se, jolloin tuli nykyisin edesmenneeltä Urho-TV:ltä koripallo-ottelu. Nykyisin tv-lähetyksiä näkee harvemmin täällä Turussa, mutta mikäli porukoille mentäessä tulee televisiosta ottelu, niin se on pakko nähdä. Kuitenkaan nuo televisiomatsit eivät ole enää pelkkiä matseja, vaan yritän samalla katsoa lähetyksen "journalistista puolta", kuvakulmia ja haastattelun toteutuksia. Olen joskus miettinyt, miltähän kuulostaisi, jos Antero Mertaranta selostaisi myös koripalloa. Se voisi olla kokemisen arvoinen asia.

Koripallo ja muutenkin penkkiurheilu on muodostunut mulle elämäntavaksi. En seuraa mitään muuta urheilulajia niin tarkasti kuin oranssia palloa, se on meidän perheen yhteinen juttu. Vielä kun saisin syntymäpäivälahjaksi sen koripallon sääntökirjan, koska porukat ovat kettuilleet mulle, että mun pitäisi opetella kunnolla lajin säännöt.

Loppuun kirsikaksi kakun päälle on pakko laittaa paras koripallobiisi ikinä!


Brädi, Uniikki & Timo Pieni Huijaus - Susijengi 2.0



Millainen on sinun "suhteesi" koripalloon? 
Seuraatko penkkiurheilumielessä jotain aivan muuta lajia?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hyväksyn ja julkaisen kaikki kommentit, jotka koen asiallisiksi. Jos en julkaise kommenttiasi, sille on varmasti hyvä syy. Kommenttisi tulee näkyviin hyväksynnän jälkeen. Vastaan jokaiseen hyväksymääni kommenttiin.

Kiitos kommentistasi, arvostan jokaista kommenttia! <3