16. toukokuuta 2013

MY SWEET DESIRE

Aikaisemmassa tekstissäni käsittelin pahoja tapojani eli mistä tavoistani voisin luopua. Nyt käännetään näkökulma päälaelleen ja kerron asioista, joista en niin helposti halua luopua. En tiedä, voisinko näitä nyt ihan addiktioiksi sanoa, mutta ne ovat mulle sen verran suuri osa elämää, että ajattelin niistä tärkeimmät asiat listailla ylös eli näistä en luopuisi ellei aseella uhattaisi.

KAHVI. Tämä on se ehdoton asia, jota mun on pakon edessä saatava joka ikinen aamu. Mä en ole todellakaan mikään helpoin tapaus aamuisin ja ensimmäinen tunti heräämisen jälkeen menee usein zombiena. En ole muutenkaan ylipirteä aamuihminen, joten mun kanssa ei kannata kommunikoida aamuisin kovin paljoa tai vastauksena voi saada takaisin epämääräisiä murahduksia. Jos mulle haluaa sanoa huomenta ystävällisen vastauksen toivossa, kannattaa kantaa yöpöydälle tai mun naaman viereen kupillinen kahvia, mutta kahvinkeittimen ääni ajaa hyvin saman asian. "Kofeiininarkkis" on mun nimitys itselleni, ilman kupillista mustaa ihmejuomaa päiväni ei ala hyvin tai se saattaa jossain vaiheessa kääntyä jäätävän päänsäryn puolelle. 

Muistan sen päivän, jonka jälkeen aloin juoda kahvia. Se oli ensimmäisissä kesätöissäni vuonna 2009. Aiemminhan join melkein pelkästään kaakaota, koska teestä tuli mulle joka kerta ihmeellisen huono olo. Kuitenkin halusin kaakaon tilalle jonkun muun juoman, joka olisi vaihtoehtona myös muualla. Yleensä kysytään "Otatko kahvia, teetä vai mehua?", niin olisi vähän mielenkiintoista vastata "ei, mä juon kaakaota!". Kahvia maistoin ensimmäisen kerran töideni kahvitauolla ihan uteliaisuuttani, tosin lisäsin kahvini joukkoon silloin vettä, koska en tiennyt oliko missään maitoa. Maku oli ihmeellinen, ei paha muttei erityisen hyväkään. Se kuitenkin piristi mua sen verran, että jaksoin tehdä loppupäivän hyvin töitä. Tajusin tuolloin, että ehkä kahvista voisi tulla kaverini töissä. Siitä lähtien aloin ottamaan aina veden sijasta kahvia tauoilla. Löysin jopa sen kadoksissa olleen maidon, mutta jo siitä maitopurkista hieman juotuani mulle kerrottiin, että olen juonut pomoni maitopurkista.  Sellaista sattuu ja kuljetin mukanani sen jälkeen oman maitopurkkini. Join ennen kahvini maidolla ja kahdella sokerilla, mutta nykyisin olen jättänyt kahvista "turhat sokerit" pois.

Ennen kahvia olin vähällä jäädä koukkuun energiajuomiin. Energiajuomien litkiminen alkoi lukioaikoina. Viimetipan hiihtäjänä luin kokeisiin yleensä myöhään iltaisin ja tarvitsin sillin jotain, joka pitäisi mut hereillä. Muistan äitini tuoneen mulle energiajuomaa ensimmäistä kertaa. Se maistui yllättävän hyvältä ja piti mua hereillä. Kuitenkin seuraavana yönä en saanut lähes ollenkaan nukuttua ja pelkäsin kuolevani. Kuolemanpelko johtui luultavasti energiajuoman vaikutuksesta sydämeen kiihdyttävästi. Saatoin kahvin rinnalla myöhemminkin hankkia Batterya tai muuta energiajuomaa, koska ne maistuivat mun suuhun hyvältä. Silti nykyisin oon vähentänyt energiajuomia ihan siitä syystä, että ne sisältävät lähestulkoon pelkkää sokeria ja väriaineita. Satuin kerran näkemään dokumentin, mitä energiajuomat todella sisältävät. Ihan saman asian ajaa, kun joisi Coca-Colaa tai kahvia erittäin monella sokeripalalla. Hampaita suojellakseni litkin mielummin kahvia, vaikka hampaat värjäytisivät ihanan tummiksi! Kahvikissa olen luultavasti koko loppuelämän!

TREENAUS. Elämäni toinen intohimoni, vaikka se on tässä koulukiireiden keskellä vähän taka-alalle jäänyt. Kirjoitin aiemmin kokonaisen tekstin elämäntavastani, koska halusin kertoa enemmän rakkaasta harrastuksestani. Koen sen vieläkin itselleni rakkaana, vaikka olen kiinni nykyisin enemmän kouluprojekteissani kuin Triviumilla. Laiskuutta? Ehkä on tai sitten ei ole, mutta olen tietoinen, että tässä vaiheessa kevättä isommat projektit tulevat kuvioihin ja haluan panostaa niihin. "Aina ehtii treenata" ja "Laiska keksii selitykset" ovat mun mielestä myös osuvia sanontoja ja osittain kuittaan kummatkin. Toisaalta saattaa ilmetä laiskuutta, koska helposti olen valmis siirtämään treeniä aina seuraavalle päivälle. Välillä mulle tulee sellainen olo, että onko järkeä käydä salilla, kun en omasta mielestäni kehity lainkaan. Onko se sokeutta vai kärsivällisyyden puutetta? Luultavasti kumpaakin.

Haluaisin asettaa itselleni kunnon tavoitteita treenaamiselle, koska sitten saisin itselleni lisämotivaatiota treenilleni. Treenata voi toki omaksi ilokseen ja ilman varsinaisia tavoitteita, mutta sitten ainakin mulla treenaamisesta katoaisi pohja. Itse tarvitsen päämääriä, mitä kohti mennä. Motivoin itseäni lukemalla treeni- ja fitnessblogeja sekä haen niistä inspiraatiota. Toisaalta haluaisin itselleni treenarin ja eräänlaisen "piiskurin", joka tarkkailisi treenaamista ja kehittymistäni. Se olisi mulle hyvänä apuna varsinkin silloin, kun motivaationi alkaisi laskea. Pahimmillaan motivaationi on vaarassa juuri silloin, kun koulussa on etäviikkoja tai isoja projekteja. Uskon kyllä, että motivaationi tulee parantumaan jossain vaiheessa. Stressaantuneena mieli halajaa treenaamaan, mutta liian stressaantuneena treenaamisesta ei tule mitään. Onko ehdotuksia, miten saisin motivaatiota pidettyä yllä?

Treeni- ja fitnessblogien lisäksi mua motivoi treenaamiseen liittyvä materia, erittäin hyvänä esimerkkinä treenivaatteet. Parhaimmat treenivaatteet ovat värikkäitä ja käytännöllisiä eli ovat hyviä päällä ja kestävät kulutusta. Niiden pitää myös olla myös "mun näköisiä". Toki kukaan ei salilla esittele vaatetustaan, mutta hyvät treenikamat boostaavat lisää energiaa treeniin.

KIRJOITTAMINEN. Kirjoittaminen on kulkenut mun elämässä mukana pitkään. Se on mulle intohimo, välillä terapiaa ja useimmiten hieno harrastus. Tulevaisuudessa se on myös ammattini. Olen kirjoittanut ensimmäisiltä luokilta asti tarinoita ja muuta fiktiivistä tekstiä. Suunnittelin nuoruudessa, että kirjoittaisin joskus oman kirjan. En kuitenkaan niin koskaan tehnyt ja ihan hyvä niin. Toisaalta kuitenki houkuttaisi elämäkerran kirjoittaminen, ihan vertaistueksi muille ihmisille. En tiedä, teenkö niin koskaan, mutta aika sen näyttää. 

Kirjoittamisessa parasta on se, että saa purkaa omia ajatuksiaan ylös. Toisaalta samalla ajatuksia ylös rustaillessaan on hyvä, että voi saada ihmisissä aikaan erilaisia tunteita. On tekstejä, jotka ihastuttavat ja herättävät mielenkiintoa sekä on tekstejä, jotka ärsyttävät ja jakavat mielipiteitä. Haluaisin oppia joskus kirjoittamaan elävästi. Haluaisin olla teksteilläni vakuuttavampi ja saada kunnioitusta. Toki kukaan ei ole seppä syntyessään ja välillä itsestäni tuntuu siltä etten osaisi kirjoittaa lainkaan. Käytän useimmiten kummallisia sanoja tai ilmauksia. Hyvä kirjoitustaito ei todellakaan tee journalistia, sen olen sanonut jo moneen otteeseen. Enhän minä ole journalisti vielä moneen vuoteen, jos opiskelen vasta alaa. Vai olenko? Mikä sitten tekee hyvän kirjoittajan? Jos se en ole minä, niin kuka sitten?

Välillä tekee mieli kirjoittaa paha olo pois ja joskus kirjoitankin ihan terapiamielessä. Haluan saada tuolloin pääni tyhjäksi ajatuksistani, olivatpa ne sitten kuinka pahoja tahansa. Välillä sellaiset tekstit eivät ole sopivaa koko kansan silmille. Mikäli mulle tulee siitä parempi olo, niin se on hyvä asia. Parempi juttu se on kirjoittaa paha olo pois kuin olla itsetuhoinen, nimimerkillä kokemusta on. Blogi tai päiväkirja voi olla juuri se sopiva paikka kirjoittaa juuri "paha olo pois" ja sitä kyllä suosittelen lämpimästi ihan jokaiselle. En voi verrata kirjoittamista hengittämiseen, mutta vastaava elämää ylläpitävä mekanismi se raapustelu välillä mulle on. 

Olen maininnut kirjoittamisen useassa tekstissä, mutta pääosissa se on aivan ensimmäisessä  ja toimittajan haaveista kertovassa tekstissä.

PENKKIURHEILU. Kun musta ei koskaan oikeaa urheilijaa tullut, niin kulutetaan sitten sohvaa tai koripallokatsomon penkkiä ja katsotaan urheilua sitten "näköradiosta" tai kentältä. Hah hah, kyllä oli huono heitto! Tosiaan kyllä se penkkiurheilu aika vahvasti myös mun elämään kuuluu erityisesti koripallon muodossa. Sitä on silti hieman vaikea katsoa muuta kanavaa, jos koti tulee jaettua jääkiekkoa rakastavan miehen kanssa! Huomaan, että jääkiekon MM-kisojen aikaan saatan katsoa sivusilmällä matseja ihan innoissaan. Muuten mua ei kiinnosta mikään muu laji kuin koripallo.

Penkkiurheilu on hyvää viihdettä ja joskus mainio nollaamiskeino. Aina on mukavaa lysähtää sohvalle ja heittää aivot sohvan taakse koripallomatsin ajaksi. Toisaalta onhan se hyvä heittää aivot jonnekin siellä koripallokatsomossakin. Penkkiurheiluharrastuksesta saa kiittää yksinomaan porukoita. Aikoinaan isäni pyöri koripallopiireissä enemmänkin, joten häntä saa positiiviselta kannalta syyttää. Silti en ole niin urheiluihminen kuin he, jotka elävät koripallon kanssa ja pelaavat lajia. Onko penkkiurheilu ja jonkin lajin seuraaminen edes harrastus? Omasta melestäni se voi olla yhtä harrastus kuin lajin pelaaminen konkreettisesti. Yhtä sisällä siinä pelitilanteessa voi olla sekä kentällä kuin katsomossa. 

Miksi juuri koripallo penkkiurheilulajina? Suomi on suurimmaksi osaksi jääkiekkokansaa, joten tietyltä kantilta katsottuna oranssin pallon heittely on marginaaliluokkaa. Miksi? Sen huomaa eritoten koripallon suuresta uutiskynnyksestä, joka ylittyy vasta silloin, kun tapahtuu jotain erittäin positiivista tai negatiivista. Tilanne vaatisi lajin markkinointia ja enemmän menestyjiä. No mitä minä kerron tästä enempää, on koripallolle oma tekstikin. Silti mä liputan isosti Susijengin puolesta, terveisin "melkein koripallon kävelevä sanakirja". 

HYVÄNTEKEVÄISYYS. Sana, joka on ollut mulle erittäin rakas muutaman vuoden. Hyväntekeväisyys ei merkitse mulle hyvän omatunnon hankkimista rahalahjoituksilla/vapaaehtoistyöllä vaan puhtaasti auttavan käteni/pienen osan rahoistani tarjoamista hyvään tarkoitukseen ja heikommassa asemassa oleville ihmisille. En tiedä, olenko muuten vaan heikko, tunteellinen ja kertomusten vietävissä. Hyväntekeväisyysasiat koskettavat mua itseä syvästi, koska olen ollut aikonani itse asemassa, jossa olen tarvinnut apua. En voi kuitenkaan sanoa olevani parempi ihminen, en todellakaan. Hyväntekeväisyystoiminta ei sinällään tee kenestäkään ihmisestä parempaa. Ainoastaan olen hyväntahtoinen ja liian kiltti. 

Miten hyväntekeväisyys näkyy mun elämässä? Sanotaan näin, että se on näkynyt ennen enemmän. Noin vuoden verran toimin kansainvälisen hyväntekeväisyysjärjestö PLANin kummitoiminnassa ja tuin sitä toimintaa tietyllä summalla kuukaudessa. Jouduin lopettamaan puhtaasti taloudellisista syistä, kun lähdin opiskelemaan Lohjalle. Silti tunsin sen toiminnan olevan tärkeää. Mulle on sanottu, että hyväntekeväisyystoiminta on päältäpäin ruusuista, mutta ruusunpunaisten lasien takana on todellisuus jotain ihan muuta eli hyväntekeväisyysrahat eivät menisi oikeaan kohteeseen. Se voi olla tottakin, vaikka vakuuttelut on toista, mutta kuinka monta tutkimusta asiasta on tehty? Väritetäänkö todellisuutta tarkoituksella, että saataisiin ihmisiltä rahat pois? Se olisi mielenkiintoista tietää, että olemmeko me kaikki hyväntekeväisyystoiminnassa mukana olevat niin naiiveja ja sinisilmäisiä vai saadaanko hyväntekeväisyydestä kerätyillä rahoilla oikeasti jotain hyvää aikaan? Mene ja tiedä!

Mulle erittäin tärkeä hyväntekeväisyyskohde on kuitenkin Lastenklinikoiden Kummit. Suomalainen järjestö, joka tukee Suomen lastenklinikoita ja siellä hoidossa olevia pieniä potilaita. Itsekin olen elänyt Helsingin Lastenklinikalla ensimmäisestä vuodesta suurimman osan ja vieraillut siellä moneen otteeseen sen jälkeenkin, joten juuri tuo takia Kummit ovat hyvinkin tärkeä hyväntekeväisyyskohde mulle. Silti Suomessa pitäisi keskittää hyväntekeväisyyttä kaikille elämän osa-alueille, kuten varmasti jo tehdäänkin. Lapsien lisäksi nuorille, aikuisille ja vanhuksille tasapuolisesti. Hyvää voi tehdä vapaaehtoisesti myös esimerkiksi auttamalla läheisiään pienillä teoilla eikä siihen tarvita silloin edes rahalahjoitusta.

ASENNE. Se on se mun juttuni. Jokaiselta löytyy asennetta ja jokainen näyttää sen eri tavalla. Mä haluan näyttää asenteeni tietyissä tilanteissa ja useimmiten näytän sen juuri silloin, kun ei saisi. Asenne merkitsee mulle tapaa suhtautua asioihin ja elää elämää. Haluan elää elämäni täysillä, koska siihen on ainutkertainen mahdollisuus ja haluan kirjoittaa nimeni historiaan. Sitä en vielä tiedä, miten sen tulen tekemään vai teenkö ollenkaan. Haluan ihmisten muistavan mut sellaisena, joka eli asenteella loppuun asti. Toisaalta haluan tietyissä tilanteissa hieman herättää myös pahennusta, mutta useimmiten olen liian hyväntahtoinen siihen. En halua välittää enää siitä, mitä ihmiset ovat musta mieltä, koska en kuitenkaan voi miellyttää kaikkia. Olen sitten muiden silmissä millainen tahansa, aina löytyy joku, joka ei pidä musta tai asenteestani.

Asenne liittyy myös opiskeluun, koska mulla on tavoitteita ja halua tehdä asioita tietyllä tavalla. Haluan suoritua opiskelustani mahdollisimman hyvin ja saada aikaan hyvää jälkeä. Se merkitsee myös tietyllä asenteella toimimista. Haluan jo opiskellessani tehdä asiat hyväksi katsomallani tavalla, noudattaa eettisyyttä ja edistää oikeudenmukaisuutta. Se tuntuu vaan oikealta tavalta toimia. Haluan samalla oppia tekniikoita ja asioita enkä pelkästään suoriutua töistäni. Haluan, että jokaisesta työstäni opin jotain, koska uskon sanontoihin "kaikella on tarkoitus" ja "asioilla on tapana järjestyä". Haluan valita myös töihini sellaisia aiheita, joista haluan henkilökohtaisesti puhuttavan enemmän. Koen, että mulla on "velvollisuus" nostaa vaiettuja tai vähemmän puhuttuja asioita ihmisten tietoon.

Asenne liittyy myös mun mielipiteisiini, joka on kytköksissä myös opiskeluihini. Haluan sanoa mielipiteeni asioista, jotka ovat jääneet vähemmäle huomiolle tai vaiennettu täysin. Haluan edistää myös tasa-arvoa. Haluan antaa niille ihmisille mahdollisuuden sanoa mielipiteensä, jotka eivät ole sitä syystä tai toisesta saaneet. Haluan sanoa suoraan, mitä itse ajattelen. Suoraan sanominen koskee kaikkea. Kuitenkin siinä tulee ottaa huomioon se, ettei syyllisty herjaukseen tai kunnianloukkaukseen mielipiteidensä tai muunlaisen sanomisensa takia. Mielipiteensä voi sanoa myös asiallisesti ja se on juuri sitä oikeaa asennetta. Väärän asenteen puolelle menee tahallinen loukkaaminen ja haukkuminen, kuten myös kaikki asiaton materiaali. Tämä pätee niin blogeissa kuin tosielämässä. En tiedä menisikö kukaan todellisuudessa sanomaan samat sanat ihmiselle, mitä hän sanoisi internetissä nimettömänä. Veikkaan, että tuskinpa tai mistä sitä ikinä tietää. 

Suosittelen kaikkia elämään täysillä ja näyttämään juuri sen oikean asenteensa sopivassa tilanteessa. Jokainen määrittelee asenteensa itse. Elämme täällä kuitenkin vain kerran.


Löytyykö muilta asioita, joista ei haluta helposti luopua? 
Osuuko sun lista yhteen mun listan kanssa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hyväksyn ja julkaisen kaikki kommentit, jotka koen asiallisiksi. Jos en julkaise kommenttiasi, sille on varmasti hyvä syy. Kommenttisi tulee näkyviin hyväksynnän jälkeen. Vastaan jokaiseen hyväksymääni kommenttiin.

Kiitos kommentistasi, arvostan jokaista kommenttia! <3