10. huhtikuuta 2013

SUN TÄYTYY

"Sun täytyy oppia ottamaan vastuuta!

Miten usein olenkaan kuullut tuon lauseen ja vielä aina samoilta ihmisiltä. Se alkaa jo hieman kyllästyttää. Kuitenkin he haluavat pelkkää hyvää, kun sanovat noin. Elämässä pitää ottaa vastuuta sekä omista tekemisestään, että muista asioista. Vastuun ottamisesta omassa elämässäni kerron seuraavaksi. 

Lähdetään siitä, että olen perheeni ainoa lapsi. Minulla ei ole sisaruksia, joka on toisaalta surullista. Surullista nimenomaan siinä mielessä, että olisin voinut paremmin oppia vastuuta ja jakamista. Niitä taitoja tässä tapauksessa oppii muiden lasten kanssa, esimerkiksi päiväkodissa tai perhepäivähoidossa. Entä sitten, jos onkin tilanne, että on pitkään eristyksessä muista lapsista erittäin korkean infektioriskin takia? Toki olin siellä päivähoidossa, mutta silti koin, että en tullut toimeen muiden lasten kanssa niin kuin pitäisi tulla toimeen. Leikin usein yksin, jossain omassa nurkassa. Pidin yksinolemisesta, en kokenut tarvetta liittyä muiden lasten seuraan. Ja jos liityinkin, sain leikeissä epämieluisan roolin. Ihan siksi, koska olin liian kiltti, hiljainen ja arka. Olin tottunut myöntymän, olin tottunut rooliini jo silloin. Ähäkutti perkele, ihan oma vika! Lasten kanssa pitäisi oppia pitämään puolia ja turvaamaan selustansa. Minä en niin tehnyt. Olisi pitänyt kyllä, silloin olisi voinut edes osoittaa lähinnä itselleen, että kyllä mä osaan pitää puoleni. En kyllä osaa pitää puoliani vieläkään ja minustako pitäisi tulla journalisti? Ähäkutti perkele, todellinen tulevaisuuden toivo!

Ainoan lapsen aseman lisäksi mut voisi lukea erityislapseksi. Tässä tilanteessa tuo sana "erityinen" ei todellakaan ole positiivisessa valossa. Taustani takia se sana on tuohon liitetty, en ensimmäiseen neljään tai oikeastaan viiteen vuoteen elänyt täysin normaalia elämää. Ei normaaliin elämään kuulu viettää ensimmäinen puoli vuotta tai yhteensä ensimmäinen vuosi tehohoidossa ja yleensä sairaalassa. Ei siihen kuulu lisähapen tarve kotona, ei siihen kuulu järjetön määrä lääkkeitä ja lukuisia tutkimuksia, miksi en kehity normaalisti. Kaiken tämän takana on CP-vamma, lihasten toimitahäiriö, joka vaikuttaa liikkumiseen koko loppuelämän. Mukaan luettuna vielä sarkastisesti sanottuna "keuhkotautisuus", se helvetin BPD, astman kaltainen tila. Paska mäihä, eihän kukaan arvannut, että mulle näin iso "lottovoitto" sattuisi kerralla. Ja tämä lottopotti ei sisältänytkään rahaa, vaan porukoille törkeästi huolta ja mulle suuren infektioriskin takia varovaisuutta ja eristyksissä olemista. Eihän sitä koskaan tiennyt, mikä tauti nurkan takana odotti ja pahimmassa tapauksessa olisi vienyt mut mennessään tai ainakin hengitysputkeen kiinnitetyksi. Ei sitä kuka tahansa voinutkaan käsittää, mutta voin sanoa, että pienenä olin aika pihalla lapsilauman keskellä. En osannut olla luontevasti muiden kanssa. En oppinut ottamaan sitä kuuluisaa vastuuta. Vastuuta juuri siitä, että tutustuisin uusiin ihmisiin ja saisin uusia kavereita. Yleensä mua lähestyttiin, harvemmin oli päinvastoin. Sosiaalistuminen on elämässä juuri omalla vastuulla, ei sitä kukaan voi pakottaa "nyt tutustut tuohon ihmiseen". Se on vain sun päätettävissä useimmiten, kohtalo saattaa olla pelissä pienessä osassa. 

Vastuun ottaminen liittyy myös muihin asioihin, esimerkiksi opiskeluun. Ala-asteella olin porukoiden mielestä tunnollinen oppilas, jopa liiankin. Hätäännyin heti, jos en tiennyt, mitä tehtäviä oli tullut läksyksi. Joskus saatoin myös itkeä keskellä tuntia kaikkien edessä, jos huomaankin unohtaneeni tehdä läksyt tai jotain jäin kotiin. Se ei ollut säälinhakua eikä lisäpisteiden metsästystä, vaan puhdas järkytys. Silloin olin vastuullinen tehtävistäni ja pidin huolen siitä, että ne tulivat tehdyksi. Olin tyypillinen oppilas, menestyin niissä aineissa, jotka olivat mielenkiintoisia ja päinvastoin. Matematiikka oli vaikeaa ja tulee olemaan vieläkin. Yläasteella jatkoin samaa tunnollista linjaa ja vasta lukiossa aloin tästä lipsua. Tosin lukiossa elämäni koki suuren muutoksen ja sitä myötä masennuin. En yhtäkkiä jaksanutkaan olla niin vastuullinen opiskelija kuin aikaisemmin. Oli suuri työvoitto opiskella ja lopulta valmistua lukiosta sen koettelemuksen, muuttuneen perhetilanteen ja alati pahenevan masennuksen, keskellä. Työvoitto siinä mielessä, että sai itseensä niin paljon energiaa raahautuakseen kouluun. Jokainen koulupäivä oli tietynlaista vastuullisuutta opiskelemisen suhteen ja kohti päämäärää eli valmistumista. En ole ylpeä lopputuloksesta, mutta siitä olen, että se on ohi.

Ylioppilaaksi pääsyn jälkeen alkoi vastuu jatko-opiskelupaikan saamisesta. Voin sanoa, että jos en olisi mennyt Lahteen opettelemaan itsenäistä elämää ja opiskelua, en tiedä missä olisin tällä hetkellä. Lahdessa sain ensimmäisen osittaisen kosketuksen itsenäistymiseen, vaikka porukat kuitenkin "katsoivat perääni" kotikunnasta käsin. Vasta Lohjalla oli pakko ottaa todella se vastuu oman itseni käsiin, kun asuin yksin ja opiskelin vielä monimuotoisesti. Piti ottaa vastuu itsestä ja omasta hyvinvoinnista sekä myös opintojen etenemisestä. Oman hyvinvoinnin vastuuta helpotti onneksi salilla käynti, joka oli vain murto-osa siitä, mistä kaikesta pitäisi kantaa vastuu. Opiskelun kohdalla se vastuunkantaminen paljastui sitten liian isoksi mun kohdalla. Toki näin jälkiviisaana olisin toki pystynyt sen kantamaan, jos olisin ollut aikatauluttanut kaiken vähän paremmin. Unelmat kuitenkin samalla veivät mua pikku hiljaa toisaalle, vaikka sitä en myöntänytkään. Kuitenkin myönsin, että nyt tarvitsen apua ja onneksi lähdin sitä Lohjalla hakemaan. Avun hakeminen ei ollut säälittävää, vaan osoitus siitä, että olen ollut liian pitkään liian vahva ja koettanut selvitä yksin. Kohtalon puuttuessa peliin viime elokuussa olin huojentunut ja samalla erittäin hämmentynyt. Pääsisin alalle, josta olin unelmoinut pitkään. Ajattelin, että mikäli on mielenkiintoinen oiskeluala, niin vastuun ottaminen olisi helpompaa. Oli ja ei, koska olen elänyt aikamoisen stressin alla koko opiskeluajan. En tiedä, miksi pidän yllä tätä stressitilaa ja lopulta sairastutan itseni tulevaisuudessa. Haluan vain pyrkiä parhaimpaan mahdolliseen suoritukseen ja se nostaa paineita. Ei tarvitsisi, mutta se taitaa olla sukuvika. Toisaalta se on hyvä pyrkiä parhaimpaansa jo opiskeluaikana, niin mahdolliset työt tulevat luultavasti sujumaan samalla tavalla. Siinä pitää vain olla tietynlainen asenne ja ote hommiin! 

Mun elämässä on silti asioita, missä mun pitäisi ottaa vastuuta vielä enemmän. Tärkein asia on itsestä ja omasta terveydentilasta huolehtiminen. Varsinkin niin, ettei kenenkään tarvitsisi muistuttaa mua viittäkymmentä kertaa asioista. En voi aina vedota huonoon muistiin, mutta erityisesti lääkitys on sellainen asia, joka kanssa mulla on ja on lähestulkoon aina ollut vaikeuksia. Ei sitä pienenä tarvinnut oikeastaan asian hyväksi mitään tehdä, koska äitini oli niin ihana ja piti liiankin hyvää huolta meikäläisestä. Nyt sitten isompana on pitänyt opetella alusta pitäen kaikki, mutta vieläkin synnyinkunnasta käsin saattaa tulla puhelinsoittoa ja kanssa-asuja kyselee joka päivä samoja asioita. Se olisi sitä suurinta vastuun ottamista, jos kenenkään ei tarvitsisi enää kysellä, että "oletko ottanut lääkkeet?", "milloin tietty lääkärikäynti on?". Ikäähän on jo 23, joten kyllä tämän ikäisen pitäisi osata huolehtia itsestään. Sitähän minä juuri opettelenkin nykyään ja ei kaikkea voi hetkessä oppia. Jotkut asiat rutinoituvat ja automatisoituvat pikku hiljaa. Se vaatii sen oman aikansa, toivottavasti edes joku ymmärtää. 

Mun pitäisi myös ottaa vastuuta enemmän ihmissuhteista. Mun pitäisi osata enemmän huomioida muita ihmisiä. Oli huomion kohteena sitten avopuoliso tai ystävät. Välillä tuntuu, että olisin unohtanut täysin jotkut ystävät tämän nykyisen elämän keskellä. Hyi minua, niin ei saa tapahtua! Kuitenkin koen, että vastuu ystävyydestä ei ole vain toisella osapuolella vaan toisenkin olisi hyvä ottaa yhteyttä ja sopia tapaamisia, mikäli toisesta ihmisestä ei kuulu pitkään aikaan mitään. Se olisi aitoa kiinnostusta toista ihmistä kohtaan. Avopuolison ollessa kyseessä, tunnen välillä huonoa omaatuntoa siitä etten olisi huomioinut tai auttanut häntä tarpeeksi. Koen itse, että hyvä parisuhde vaatii töitä ja nimenomaan sitä vastuuta molemmilta. Ei kaikki voi olla pelkästään toisen käsissä, se on molempien yhteinen asia. No kuinka hyvin se sitten nykypäivänä toteutuu? Ainakin itseni kohdalla olisi siinä parantamisen varaa. Ihan sama miten sitä toista osapuolta huomioi, kunhan hän saa tuntea olonsa arvostetuksi ja tärkeäksi mielellään joka päivä. Sanat vasta merkitsee, mutta teot todella todistavat sen rakkauden. Rakkautta ovat juuri vaikka ne elämän pienet asiat. 

Jokainen määrittelee itse, missä on sen vastuun ottamisen paikka ja miten sen vastuun ottaa. Kukaan muu ei kuitenkaan tee sitä puolestasi. Susta ja sun elämästä ei lopulta vastaa kukaan muu kuin sä itse.

Mitä vastuun ottaminen sun mielestä tarkoittaa?
Millaisista asioista sun pitäisi ottaa vastuuta?

4 kommenttia:

  1. Vastuu yms. kaikki asiat mitkä sisältyy elämään, oppii ajan myötä. Toiset voi sanoa sulle, että nyt opit olemaan vastuullinen ja olemaan sitä ja tätä mut todellisuudessa ne oppii tosissaan aikanaan. Ne pitää ihan itse sisäistää. Jokaisella on niin erilainen elämä ja tilanteet. Toki ihmiset monesti tarkoittaa sanomisillaan hyvää, mutta täytyisi myös muistaa ajatella miten sen ilmaisee ja miettiä myös sitä millaisen elämän se toinen on joutunut eri syistä elämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä sun kanssa! :)

      Mulla on siis vielä toivoa, vaikka porukka tarkottaakin ihan hyvää sanomisillaan. Olen vain erityisesti porukoilta kuullut tuota samaa toteamusta niin paljon, että siitä sai tekstin verran kerrottavaa. :)

      Poista
  2. Vastaukset
    1. On kyllä. :) uskon, että porukat ovat huolissaan musta niin kauan kuin heillä pihisee henki. :)

      Poista

Hyväksyn ja julkaisen kaikki kommentit, jotka koen asiallisiksi. Jos en julkaise kommenttiasi, sille on varmasti hyvä syy. Kommenttisi tulee näkyviin hyväksynnän jälkeen. Vastaan jokaiseen hyväksymääni kommenttiin.

Kiitos kommentistasi, arvostan jokaista kommenttia! <3