28. huhtikuuta 2013

PYRKINY VÄHENTÄÄ

Nyt päästään mielenkiintoiseen aiheeseen. Ajattelin kertoa hieman mun pahoista tavoista ja paheistani. Vaikka näytänkin pieneltä ja viattomalta, en tosiaan sitä jossain asioissa ole. Ei ole mitään maailmaa mullistavaaa kuitenkaan, mutta joitain asioita, mitä olisi hyvä muuttaa tulevaisuudessa. Niitä on varmasti jokaisella, mutta mitä minulla on?

KIROILU. Tämä tapa on ehkä pahin kaikista mulla olevista. Toisiksi pahin porukoiden mielestä. Myönnän itsekin, että kiroilen itse kuin merimies. En nyt sentään joka toisena sanana viljele rumia sanoja, ellen ole erittäin vihainen. Kiroiluun ei valitettavasti kiinnitä itse edes huomiota enää, se tulee automaattisesti. Ainoastaan porukat älähtävät jokaisesta kirosanasta ja sanovat, ettei se ole naisellista. No ei olekaan perkele tai helvetti hienon kuuloista, siitä yhdestä v-kirjaimella alkaneesta sanasta vielä puhumattakaan.

Kaikkein parasta tässä on se etten ole kiroillut ennen kahdeksaatoista ikävuotta, koska en pitänyt sitä soveliaana. Korvasin aina kirosanat muilla ilmaisuilla, se "voi negative" oli yleisin. Sain kuulla siitä kettuilua ja muut matkivat sitä koulussa. Kaverit sanoivat, että koeta vähentää. En tehnyt niin. En nähnyt sitä nolona tai kiusallisena, olin jopa salaa iloinen siitä, että sanontaani matkittiin ivallisesti. Olihan se parempi kuin yläasteelta lähtien suoltaa rumia sanoja, mutta jokainenhan tekee tyylillään. Otsikon mukaisesti olen pyrkinyt vähentämään tätä pahettani, korvaamalla kirosanat jollain muilla sanoilla. Saatan sanoa mieheni tapaan "voi kiesus" tai "voi venäjä". Silti se ei toimi kovinkaan kauaa. 

En muista edes, milloin ja mistä sain vaikutteita kiroilemisesta. Luultavasti vaikutteet tulivat suurimmaksi osin lukion jälkeisistä uusista tuttavuuksista. Muistan elävästi yhden häpeällisen koripallomatsireissun Kotkaan porukoiden kanssa, jolloin tuli huudettua kirosanoja liiankin kanssa. "Voi vittu, ei se mikään virhe ollut!" huusi meikäläinen, jonka jälkeen vieressä äiti totesi "Elina, nyt rauhotut ja lopetat sen kiroilemisen!". Siinä vaiheessa tajusin, että kirosanat eivät todellakaan ole soveliaita joka tilanteessa ja voisi pitää joskus sen leipäläpensä kiinni. Ihan muidenkin mielenterveyden kannnalta se olisi parempi juttu.

MYÖHÄSTELY. Pahin tapa mun tulevalla alalla ja muutenkin, mutta silti usein sorrun tähän. Vaikka omistankin monta kelloa, silti minulta puuttuu kokonaan ajantaju. Useimmiten tämä ilmenee silloin, kun on kiire ja pitäisi lähteä johonkin. Odotan aina siihen "nyt on ihan pakko lähteä" -aikaan, jolloin ollaan jo kuuluisilla viimeisillä minuuteilla. Se on erittäin vaivaannuttavaa ja kaiken lisäksi helvetin epäkohteliasta muita kohtaan, jos myöhästyy esimerkiksi ensimmäiseltä tunnilta. Opettajatkaan eivät pidä todellakaan myöhästelyä hyvänä asiana, vaan huomauttavat siitä joskus. Vaikka olemmekin aikuisia, niin ihan oikein toimivat. Tässä iässä ja varsinkin mun pitäisi oppia olemaan ajoissa. Töissäkään ei katsota myöhästelyä hyvällä tai oikeastaan missään ei katsota myöhästelyä hyvällä. Toimittajan ammatissa pitää noudattaa aikatauluja ja olla ajoissa tai muuten saattaa mennä tärkeä juttu sivu suun. 

Ala-asteella ja yläasteella en sietänyt myöhästymistä vaan panikoin, jos olin minuutinkin myöhässä. Pelko oli takaraivossa, koska noihin aikoihin myöhästymisestä seurasi sanktioita. Aloin lipsua vasta lukiossa ja myöhemmällä iällä. Samalla mulle kehittyi "ihan sama" -mentaliteetti ja en edes välittänyt siitä, että olin myöhässä. Välillä saatan jäädä kotiinkin, jos huomaan nukkuvani pommiin ja olevani myöhässä. Ai ai ai! Ei se ole "ihan sama", jos on myöhässä, vaikka ärsyyntyneenä saatan vieläkin näin todeta. Silti mulla on aina hyvä fiilis, kun olen jossain paikassa ajoissa ja onnistunut tavoitteessani muuttamaan itseäni. 

Tulevaisuuden kannalta tuota pitää vielä parannella ja pyrkiä vähentää viimeisten joukossa juoksemista tunnille tai johonkin muualle. Kyllä mä joskus opin, hope so. Olisi ilmeisesti vähän pakko.

PESSIMISMIYS/ITSEKRIITTISYYS. Tämä on ollut mun mukanani ollut jo hyvin pitkään. Parhaiten nuo kaksi sanaa näkyvät opiskelussani ja elämässäni muutenkin. Mietin aina ensin negatiivisesti ennen kuin tajuan ajatella asiaa posiitiivisesti. Olen helvetin kriittinen itseäni kohtaan, syynään jokaista pienintäkin virhettä itsessäni ja en ole tyytyväinen mihinkään suoritukseeni. Huono itsetunto? Kyllä, sekin on suurena syypäänä. Kaikkea ei voi sen piikkiin heittää. Se on "elämäntapa" tai asenne. Asenne, joka ei ole se mun mainostama "oikea asenne". Se on juuri väärä asenne.

Itsekriittisyys on ollut mukana jo ala-asteelta lähtien. Olin silloin jo ylikriittinen itseäni kohtaan varsinkin koulutehtävissäni. Se on vain pahentunut vuosien varrella ja pahinta se on ollut nykyisin tässä journalismikoulutuksessa. Siihen liittyy tyytymättömyys omiin suorituksiin harjoitustöissä. Saatan suoraan mollata itseäni, kun huomaan valmiissa työssäni jonkun pienen virheen. Varsinkin, jos virhe on sellainen johon muut eivät kiinnitä huomiota. Olen myös erittäin yllättynyt ja jopa häkeltynyt, jos joku kehuu mua koulussa tai muualla. Ei sitä itse tajua, jos näkee itsensä aina "huonossa valossa". Yleensä muut huomaavat mun hyvät piirteet ennen kuin mä niin teen. Se on muista ärsyttävää ja he ovat sanoneet, että kyllä mä olen hyvä ja mä osaan. En mä vaan itse huomioi onnistumisia vaan huomaan aina ensimmäisenä tekemäni virheet ja myötäilen paremmin negatiivista palautetta. Pitäisi enemmän boostata niitä hyviä puolia, mutta ei niin, että se menisi ylimielisyyden puolelle. Se olisi hienoa, jos pystyisin lopettamaan sen ainaisen: 

"En mä pysty, ei se kuitenkaan onnistu!
"Ihan paska siitä kuitenkin tulee!
"Mitä järkeä tässä hommassa on, kun en kuitenkaan kehity?"

Silloin muutkin voivat löytää musta positiivisia puolia niiden ainaisten negatiivisuuksien takaa. Voisi vähentää negatiivisuutta itseään kohtaan, niin mielikin voisi kokea kohennuksen.

STRESSAAMINEN. Voi kun voisin palata takaisin lapsuuteen jolloin elämä oli helppoa ja ei tarvinnut kantaa huolta mistään. Ei valitettavasti voi ja sen huomaa. Nykypäivän pahin pahe on ehdottomasti stressaaminen. Saatan stressata useimmiten liikaa koulutehtävistäni nykyisin. Stressaamisen hyvä ystävä on mulla perfektionismi. Se ei toisaalta ole pahe ellei se mene liiallisuuksiin. Tuo perfektionismi lisää stressiä ihan kiitettävästi, koska haluaa pyrkiä aina parhaimpaan suoritukseen. Stressaaminen kuluttaa erittäin paljon. Se syö ihmistä sisältäpäin, aivan kuin ahdistuskin. Toisaalta stressistä on se hyöty, että se pakottaa mut tekemään asioita mikäli on vähän aikaa jäljellä. Koko ajan stressikello tikittää. Se ei tee hyvää, vaan päinvastoin.

Erityisesti mulla aiheuttaa stressiä joko ajankäyttö tai projektit koulussa. Haluan suoritua tehtävistäni mahdollisimman hyvin, noudattaa annettuja ohjeita ja vaadin itseltäni hyvää tulosta. Saatan stressin uhalla kirota ja hioa jotain pientä yksityiskohtaa tai tekstiä niin kauan kunnes se miellyttää omaa silmää. Olen koko ajan pienen paineen alla ja lähes aina on jokin asia mielessä, jota pitäisi tehdä tai viedä eteenpäin. Yleensä mua stressaa juuri tekemättömät asiat. Olisi hienoa, jos oppisin myös rentoutumaan ja ottamaan aikaa itselleni tai meille kahdelle. 

Stressitila näkyy musta päältäpäin. Saatan vouhottaa yhden tehtävän parissa tai voivotella, kun siitä ei tietenkään tule hyvää. Pilaan mahdollisuuteni onnistua jo alkuvaiheessa. Jälkeenpäin useimmiten huomaan, että siitä olisi tullut yhtä hyvä vähemmällä stressillä. Stressi saa mut oireilemaan ihan fyysisesti univaikeuksilla ja kiputiloina, joita pitäisi selvitellä paremmin. Porukat ovat sanoneet, että "stressaamalla teen hidasta kuolemaa". Voin sanoa, että se jos mikä pitää paikkaansa. 

Tietäisin vielä hyvät keinot, millä lievittää tai vähentää stressiä. Mikäli opiskelua tai elämää ei ota niin vakavasti, säästyisi monelta raivolta ja epätoivon hetkeltä. Pitää sitäkin pyrkiä vähentämään, ennen kuin meikäläisestä aika jättää, ettei kuolinsyynä ole lopulta stressaaminen. 

HUONOMUISTISUUS. Sanotaan, että jollakin on "muisti kuin norsulla". Mikäli tiedätte jonkun huonomuistisen eläimen, niin oma muistini muistuttaa juuri sitä. Mun muistini on norsusta erittäin kaukana, ainakin mikäli on puhe jostain tärkeästä asiasta. Parhaiten mä muistan kaikki asiaan liittymättömät epäolennaiset yksityiskohdat, jolloin ne suuret ja vähän tärkeämmät kokonaisuudet jäävät pimentoon. Yleisin vastaukseni on poikkeuksetta "Ai niin joo...", kun multa kysytään, muistinko tehdä sen ja sen ja sen. Olen kuitannut tuon lauseella "ei kaikkea voi muistaa, yksi asia kerrallaan". Ei toimi, ei näin!

Mietin itse, mistä tällainen muistamattomuus ja hajamielisyys johtuu? Johtuuko se liian vähäisestä unensaannista, vääränlaisesta ravinnosta, masennuksesta vai vähäisestä liikunnasta? Ehkä johtuu tai sitten ei johdu. Ei sitä mun mielestä voi pistää minkään tietyn asian piikkiin. Nuo kaikki edellä mainitut asiat voivat heikentää muistia ja sen toimintaa. En tiedä, parantaisiko oikein kunnon elämäntaparemontti tai muistin kehittäminen itse muistia. En voi itsekään käsittää, miksi en vain muista esimerkiksi lääkärikäyntejä tai koulussa videokameran toimintoja tai editointiohjelman yksinkertaisia menetelmiä. Aina ne pitää pistää johonkin lapulle ylös tai katsoa ohjeita, miten jokin ohjelma tai laite toimii. "Pitäisihän sinun se muistaa" on yleinen lause, minkä minä kuulen joko porukoilta tai koulussa. Kyllä mä haluaisin muistaa ne tärkeät asiat ilman lappuja tai kalentereita eli ei sen pitäisi niin vaikeaa olla. Varsinkin, jos mulla on aina erittäin vähän asioita muistettavana. Kalenteri on mulle vielä tuntematon käsite ainakin paperisena, mutta puhelimeen pistän tärkeitä asioita ylös mikäli muistan.

Muistamisesta vielä sen verran, että mulla on omasta mielestäni erittäin hyvä kasvomuisti ja saatan tunnistaa helposti jonkun ihmisen. Mikäli multa aletaan tiedustella nimiä, niin johan olen huuli pyöreänä ja ei meinaa muistua millään mieleen. En edes haluaisi tietää, miten menestyisin muistitestissä. Haluaisin vain löytää keinon, millä tuohon pääkoppaan saisi tallennettua tärkeää dataa. Voisi ainakin aloittaa siitä, että pyrkisi vähentää valvomista. Jos vain muistaisi mennä aikaisemmin nukkumaan, koska yöihmisiä tässä ollaan. 

PAHENNUKSEN HERÄTTÄMINEN/PROVOSOINTI. Nämä kaksi pahetta kuuluvat itse asiassa samaan sarjaan. Nämä ovat myös paheista itselleni mieluisimmat. Yleensä nämä kaksi näkyvät mielipiteissäni tai ulkoisessa olemuksessani. Ei todellakaan siinä mielessä, että pukeutumistyylissäni näyttäisin paljasta pintaa tai esittelisin niitä tiettyjä kohtia kehostani. Eihän mulla todellakaan ole mitään esittelemisen arvoista, ainakaan edessä eikä takanakaan! Lähinnä entisaikojen hiustyylit ja vaatevalinnat olivat pienoisia merkkejä pahennuksen herättämisestä, kaipaan vieläkin toiselta puolelta siiliä ja toiselta puolelta lilaa tukkaa. En halua olla tiettyyn muottiin sijoitettava, haluan olla vapaa tyyliltäni ja olemukseltani muutenkin. Haluan olla ylpeä siitä, miltä näytän ja vielä näyttää sen muille. Siksi en lokeroi itseäni oikein mihinkään ja haluan pysyä omanlaisena niin pitkään kuin mahdollista. Haluan toteuttaa itseäni ja tehdä juttuja omalla tavallani - toki moraalisia, eettisiä tai muita ohjeistoa noudattaen. Haluan olla se, josta puhutaan joko hyvää tai pahaa. Haluan olla se ihminen, joka muistetaan ja joka ei jää yhden tähden ihmeeksi. Haluan kirjoittaa nimeni historiaan. Olen ollut liian pitkään liian kiltti ja kärsinyt "kiltin tytön syndroomasta". Haluan toki säilyttää jonkinlaisen maineen, vaikka omasta mielestäni se on kyseenalainen jo muutenkin. Olen selkeä ristiriita ja hallittu kaaos. Eräänlainen huomiota herättäminen on vain hyvästä, oli se kuinka huomionhakuista tahansa. Kuka sen huomionhakuisuuden edes määrittelee? Mulle on sanottu, että itsekin olen sellainen esimerkiksi Facebookissa tai aikaisemmissa blogeissani, kun kerron asioista avoimesti. Mikäli ihminen haluaa vapaaehtoisesti kertoa elämästään muille jopa hyvinkin yksityiskohtaisesti, niin antaa mennä vain. Ei sen pitäisi olla kenenkään muun ongelma ellei kukaan muu joudu siitä vaikeuksiin. 

Provosointi liittyy mulla hyvinkin läheisesti bloggaamiseen ja tulevaisuudessa osittain journalistin työhön. Haluan sanoa blogissani ja muutenkin asioista kaunistelematta ja suoraan, mitä ajattelen. Olen itse myös oikeasti samaa mieltä, ei tulisi mieleenkään kertoa sepitettyä juttua. Saatan joskus valita sellaisia aiheita, jotka tiedän olevan joko tulenarkoja tai herättävän keskustelua. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat sanoa asioita suoraan ja herättää maailmassa keskustelua. Haluan itsekin herättää teksteillä keskustelua ja saada ihmiset tuntemaan jotain eli iloa, surua, raivoa, vihaa, onnellisuutta. Haluan, että ihmiset myös sanovat mulle oman mielipiteensä asioista tai musta itsestäni. Muiden mielipiteillä opin itse hahmottamaan, millainen olen ulkopuolisen silmin. Mielipiteessä kannattaa kuitenkin muistaa sävy ja tapa, millä sen antaa - kuten olen jo moneen kertaan maininnut. Mielipiteiden vaihto on vain hyvästä ja joskus hyvin kehittävää. Vaikka joskus tahallaan provosoin tai provosoidun itse jostain aiheesta, en kuitenkaan halua aiheuttaa tarpeetonta mielipahaa. Kirjoittaessa annan lauseiden ja tekstin puhua, mutta ruudun takana on päällisin puolin hyväntahtoinen ihminen. 

Vaikka nuo kaksi pahettani ovat niitä minulle "rakkaita", oon otsikon mukaisesti pyrkinyt vähentämään niitä tai ainakin katsomaan tarkasti, missä tilanteessa noita käytän. Tilannetaju on ihan hyvä olla olemassa. 

SHOPPAILU/VAROJEN YLI ELÄMINEN. Viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisempänä pahe, joka ihan oikeasti hankaloittaa mun elämääni jo nyt. Olen opiskelija, joka elää opintotuella ja opintolainalla eikä tämä yhdistelmä tunnu riittävän edes kuukausittaiseen elämiseen eli vuokra ja muut tärkeät menot. Lisätään vielä tähän tuo halu shoppailla liian usein jotain turhaa tai vähemmän turhaa. Mulle itselleni pahempia sudenkuoppia shoppailulle ovat joko urheiluliikkeet tai vaateliikkeet eli ajatus "pakko saada uutta treeni- tai muuta vaatetta vaatekaappiin". Tuollaisissa paikoissa kaikki ajatukset liittyen järkevyyteen sumenevat ja silmät loistaen kiertelen kauppoja läpi. Mikäli pystyn poistumaan ostamatta yhtään mitään, niin se on suuri saavutus. Tiedän varsin hyvin, että mulla on erittäin vähän rahaa, mutta ajattelen tuolloin, että "kerran sitä vain eletään". Olen myös turhan usein valmis kustantamaan miehelleni jotain kivaa, esimerkiksi pelejä tai elokuvia. Itse puolestaan haalin juuri vaatteita, treenikamaa, lehtiä ja kosmetiikkaa. Ei sitä siinä tilanteessa juurikaan mieti, tarvitseeko sitä juuri tiettyä asiaa tällä hetkellä. Sitä vain on tietynlaisessa tilassa, jolloin ei ajattele muuta kuin lompakkoaan tai tiliään. Se on omasta mielestäni äärettömän surullista.

Tässä sanon jo nyt, että mikäli aiotte sanoa mulle "mene töihin", niin menisin kyllä, jos olisi mahdollisuus saada töitä. Tosin töiden hakemisessa vaaditaan usein helvetin pitkää pinnaa ja monia hakemuksia tai suhteita. Ja kyllä, olen sentään yrittänyt niitä töitä hakea!

Porukat ovat "diagnosoineet" mulla shoppailuriippuvuuden eli pakottavan tarpeen tuhlata rahansa aina johonkin ja elää yli varojen. Voin sanoa olevani vanhempieni kanssa täysin samaa mieltä. Opiskelijana on muutenkin tiukkaa rahallisesti ellei ole useammalta vuodelta kertynyt säästää rahaa, tee töitä opiskelujen ohella tai omat porukat ovat valmiita joka tilanteessa sponsoroimaan. Itse olen joutunut valitettavan usein turvautumaan sponsorointiin joko miehen tai porukoiden puolelta, joka jälkeenpäin hävettää helvetisti. Varsinkin kun tietää ettei omilla vanhemmillakaan ole sitä rahaa ihan jaettavaksi asti. Se olotila, matelialismionnellisuus, saa hirveät endorfiiniryöpyt aikaan ja on onnellinen uudesta vaatekaapin täyttäjästä tai muusta kulutustavarasta. Sitä onnea kestää tosin vain hetken, koska jälkeenpäin tulee katumus eli "morkkis". Katumus siitä, että tilillä tai lompakossa on sitä rahaa yhä vähemmän ja välttämättä en sillä hetkellä tarvitse sitä tuotetta kovin paljoa. Siinä menee useimmiten tilanteen mukana. Ei ajattele mitään muuta kuin nyt on pakko saada tuo ja tuo ja tuo ja vielä tuo. Se on edelleenkin hyvin surullista. 

Tässä oon koko ajan pyrkinyt vähentämään pakonomaista tarvetta hankkia kaikkea, mitä eteen tulee. Yritän siirtyä nyt ajattelutapaan, että ostan vain sen, mitä tarvitsen ja muu saa odottaa. Se on vaikeaa, tiedän sen, mutta se saa mielialani kohoamaan huomattavasti enemmän, kun huomaa käyttäneensä viimeiset senttiset johonkin hyödylliseen. Pyrin ostamaan suhteellisen laadukkaita vaatteita ja vain niitä, mitä tulen tarvitsemaan. Voin muulloin "shoppailla silmilläni" eli kierrellä kaupoissa ostamatta mitään. Käytän ensin vanhat jutut ennen kuin ostan uutta. Se pätee mulla nykyisin kosmetiikassa ja treenikamoissa. En välttämättä osta pientä ja turhaa tavaraa vaan opettelen harkitsemaan tarkkaan, tarvitsenko todella juuri nyt sitä. Tällöin voin osaltani oppia miettimään kulutustottumuksiani. Vielä kun pääsisi eroon kaikista houkutuksistani ja en olisi niin mainonnan vietävissä, kun haluan kokeilla kaikkea uutta. Pyrin usein ottamaan lompakkooni käteistä rahaa ja käyttämään pankkikorttia aina harvemmin. Pankkikortin käyttö hämärtää rahan käytön varmemmin kuin käteisen käyttäminen. Riippuvuudesta eroon pääseminen vaatii kärsivällisyyttä, mutta usko itseensä ja onnistumiseensa auttaa jo pitkälle. 


Osaatko itse samaistua joihinkin näistä paheista?
Millaisia muita paheita porukalta löytyy?

3 kommenttia:

  1. Pakko kommentoida, taas. :D Oli aikas hyvä teksti nimittäin! Tämä kommentti ei ole, tästä on vaikeaa löytää punaista lankaa, koska se katosi jo. Kirjoitan silti.

    Ekanakin, miun täytyy sanoa, että en tajua tuota shoppailun tarvetta ja kuitenkin tajuan sen. Itellä se menee nimittäin vähän niin, että olen pääosin pihi (kun on kyse itseensä sijoittamisesta, toisille on helpompi ostella juttuja), mutta silloin kun sille päälle satun niin mopo karkaa käsistä ihan totaalisesti. Sitä tapahtuu kuitenkin yleensä vain silloin, kun oikeasti on rahaa, mitä käyttää eli elän tosi harvoin yli varojeni. Nyt niin on käynyt, mutta se johtuu siitä, että ostin sängyn - nukuttuani puoli vuotta lattialla. Oli periaatteessa pakko ostaa sänky ja ostaa täräytin sitten kerrankin jotain uutena. Kestääpähän pidempään. :)

    Vaatteita ostan tosi harvoin, käytän edelleen samoja halpisrättejä kuin kolme vuotta sittenkin. Ei ole rahaa eli en osta. Nyt nää tosin alkaa olla puhkikuluneita/ihan liian isoja, joten syksyllä viimeistään on pakko uusia vaatevarastoa rankemmalla kädellä. Tykkään käydä kirppareilla, mutta tässä maankolkassa hintataso on järkyttävä. Jos saan halpiskaupasta farkut kahdellakympillä, en tasan maksa kirpparilla _samoista_ farkuista 18 euroa. En ole niin ekologinen ihminen ja kirpparin idea on mielestäni se, että tuote on halvempi kuin kaupassa - joskin käytetty.

    Myöhästely on kyllä pahe myös minulla ja allekirjoitan kaiken mitä kirjoitit siitä. Paha tapa, mutta kulkenut matkassa ala-asteelta asti. Itsekriittisyyden ja pessimistisyyden allekirjoitan myös, itsensä vähättelystä pitäisi päästä eroon.

    -Maria

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miun ongelma on se, että kirjoitan liian pitkästi. :D Mutta hyvä, jos kelpaa!

      Ainaki Manhattan, mikälie kirppis-center länsikeskuksella(?) on tosi hyvä. Hintataso on sielläkin vähän korkeempi kuin se miun mielestä sais olla, mutta siellä sentään oli osa tavarasta ihan halpaakin. Esim. se miun sininen takki, joka oli keskiviikkona päälläni, on just sieltä. Tosin maksoi kympin, mutta on se toisaalta hyväkuntoinenkin. Keskiviikkona mukana ollut olkalaukku on myös sieltä, se maksoi vain kolme euroa. :) Siellä oli tosi hyvin myös levyjä ja leffoja yms., vaatteita joka lähtöön ja ties mitä muutakin tavaraa. Vois joku kerta mennä vaiks yhdessä kiertelee sinne? :) Oon iteki käyny siellä vaan kerran, joten en tiedä miten usein siellä vaihtuu tavarat ja mutta aikaa sen koko höskän läpikäymiseen kyllä menee. Uffin liikkeet taas on tosi kalliita. Mie en millään suostu maksamaan käytetyistä seppälän räteistä viitätoista euroa. :D Sit jossain päin täällä on kai myös SPR:n "kirppis", siellä en oo käynyt, mut haluisin kyllä.

      Hehe, hyvä se on jos toisella järki pelaa. :D Miun on pakko olla järkevä ite. Toisaalta oon ollu tällainen jo silloin kun asuin kotona. En toisaalta osaa säästää rahaa, mutta en myöskään osta mitään ellei ole pakko tai ellei minulla oikeasti ole ylimääräistä rahaa.

      -Maria

      Poista
    2. Ihanaa, taas pitkä ja täyttä asiaa oleva kommentti! :) Tätä lisää, koska juuri tällaista keskustelua mä kaipaan. :)

      Ennen muuten kävin kirpputoreilla ja hankin joitain vaatteita ja levyjä sieltä käsin. Nykyisin en ole täältä Turusta löytänyt hyviä kirppareita, joten se harrastus on vähän jäänyt. Saat toki ehdottaa mulle niitä näiltä hoodeilta! :)

      Nykyisin ostan useimmiten vaatteita uutena eli kalliimmalla, mitä vastaavan ja miltei yhtä hyvän saisi käytettynä kirpputorilta. Kuitenkin joitakin asioita on hyvä ostaa uutena niin kuin mainitsemasi sänky. Hyvä, että joku tajuaa mun ajatuksia, koska en ole kovinkaan usein tästä "riippuvuudesta" puhunut. Mä olen valitettavasti kuola suupielessä ja silmät sydäminä aina opintotuen saapuessa. Onneksi vieressä sohvalla on "järki", joka on useimmiten mukana. :) Järki tottelee myös nimeä avopuoliso ja hän vetää mut ihan oikeasti maan pinnalle, kun olen menossa silmät loistaen joko Stadiumiin tai johonkin vaatekauppaan. "Väärä suunta, käännytään tänne..." on jo niin tuttua hänen suustaan. :)

      Todellakin voidaan mennä kiertelemään yhdessä kirpputoreja, niin saan seuraksi jonkun "asiantuntijan". ;)

      Poista

Hyväksyn ja julkaisen kaikki kommentit, jotka koen asiallisiksi. Jos en julkaise kommenttiasi, sille on varmasti hyvä syy. Kommenttisi tulee näkyviin hyväksynnän jälkeen. Vastaan jokaiseen hyväksymääni kommenttiin.

Kiitos kommentistasi, arvostan jokaista kommenttia! <3