29. maaliskuuta 2013

JUST NIINKU MÄ

Joskus tulee itselle sellainen olo, ettei tiedä, mihin joukkoon kuuluu. Tai oikeastaan, kuuluuko joukkoon ollenkaan. Se liittyy moneen asiaan, lähinnä sosiaalisiin suhteisiin tai erilaisiin ryhmiin. Vaikka inhoankin syvästi eri ihmisten luokittelua, joskus kiinnostaisi tietää, miten itse sijoittuisin eri ihmisten keskuudessa. Se taas auttaisi oman identiteettinsä luomisessa ja tiedostamisessa, että millainen itse on. Joukkoon kuulumisesta tai kuulumattomuudesta voisin valaista enemmän seuraavaksi. 

Lähdetään liikkeelle aluksi suurimmasta asiasta, jossa koen olevani niin sanotusti "rajatapaus". Kuten olen monesti maininnut, olen liikuntarajoitteinen. Monet nimittävät kaltaisiani myös vammaisiksi. Itse haluan käyttää nimitystä rajoitteinen, koska vammainen kalskahtaa hyvin negatiivisesti korvaan ainakin mulla. Mulle itselleni erityisesti liikuntavammaisuudesta tulee mielikuva, että olisi jotain vialla myös älyllisellä puolella. Näin ei tietenkään ole, yleensä kaltaisillani pää pelaa ja ajatus kulkee aivan loistavasti. Ja onhan olemassa kuulo- ja näkövammaisia, joilla se "vamma" kohdistuu vain yhteen osa-alueeseen. Miksi liikuntarajoitteisilla ajatellaan sitten olevan jotain muutakin ongelmaa kuin pelkkä liikkuminen? Toki kaltaisillani saattaa olla kylkiäisinä muitakin sairauksia tai ongelmia, mutta ei tosiaan niin, että sen voisi yleistää ihan jokaiseen kaltaiseeni. Jokaisella tämä rajoite on erilanen ja ilmenee omalla tavallaan.

Entä sitten, jos ei tunne itseään rajoitteiseksi, vaikka diagnoosin onkin saanut? Välillä tulee oikeasti sellainen olo, että onko sitä oikeasti niin rajoitteinen, mitä itse kuvittelee olevansa. Suurennanko itse omassa päässäni tätä, vaikka todellisuudessa tilanteeni olisi parempi? Olenhan aina "leimautunut" rajoitteiseksi diagnoosini takia. Tarvitseeko sitä kuitenkaan elää diagnoosiensa mukaan? Enhän mä tästä koskaan parane enkä mä tätä pois saa, vaikka kuinka haluaisinkin. Kuitenkin kykenen kävelemään ja toimimaan suhteellisen itsenäisesti eli apuvälineiden armoilla en ole. En ole kuitenkaan sen paremmassa tilanteessa omasta mielestäni kuin he, jotka ovat nelipyöräisen kulkuvälineen armoilla. En ole heitä parempi, sama tuomio mullekin on isketty, vaikka mulla vain sattuu olemaan "puolitoista toimivaa jalkaa". Tarvitseeko sitä kuitenkaan elää koko ajan tieto takaraivossa, että "en voi olla tietynlainen/tehdä asioita, koska olen rajoitteinen"? En voi olla kaunis tai näyttää seksikkäältä, koska olen rajoitteinen. Mulla ei ole lupaa elää täysillä, koska olen rajoitteinen. Olen huomannut aikoinaan, että joidenkin ihmisten mielestä on "erityisen hienoa", että minä ja muutama kaltaiseni lähdimme juhlimaan viikonloppuna. Siitä on aina joku kuittailemassa, kuinka "on erittäin arvostettua, että mekin lähdimme juhlimaan"! Miksi emme lähtisi, siksikö koska olemme sattumoisin vammaisia/rajoitteisia? Vaikka voimme liikkua tavallisesta poikkeavalla tavalla, niin kyllä mekin voimme pitää hauskaa ja elää täysillä. Toki se on joillekin itsestäänselvyys, mutta aina siitä tunnutaan olevan ihmeissään. Pyrin ainakin itse elämään suhteellisen normaalia elämää diagnooseistani huolimatta, siltikin vaikka jalkani vievät mua eteenpäin normaalista poikkeavalla tavalla, muista hitaammin ja toiselta puolelta vähemmällä voimalla. Treenaan, shoppailen, opiskelen journalistiksi ja haluan olla niin kuin muut ihmiset. Haluan kyseenalaistaa elämässäni sen, että en muka saisi tai voisi tai pystyisi elämään täysillä ja tekemään suhteellisen samoja asioita kuin niin sanotut "tavalliset". Teen silti, vaikka olen rajoitteinen. 

Toinen asia, missä saatan olla "rajatapaus", on olemukseni muutenkin. Vaikka olenkin nainen, siltä ei aina tunnu. En ole koskaan osannut olla naisellinen ainakaan tyylini puolesta. Tyylini on nykyisin enemmän poikamainen kuin tyttömäinen. Fiiliksen mukaan pukeutuminen on siitä hyvä, että voi joka päivä "valita", haluaako olla tyyliltään naisellinen vai vähemmän naisellinen. Tyylistäni tulen kertomaan myöhemmin vähän tarkemmin. Kielenkäyttöni on välillä hyvinkin kyseenalaista, ainakin porukoiden mukaan ei ainakaan naiselle sopivaa. Saatan välillä kiroilla hyvinkin paljon, vaikka sitä ei näin pienestä ihmisestä uskoisi. Silti osaan tarvittaessa siistiä suuni, mutta kiroilusta on tullut paha tapa. Ennen korvasin kirosanat jollain muulla sanalla, sanoin esimerkiksi "voi negative", josta sain kuulla hyvinkin paljon. Toisaalta se oli ovelaa, vaikka kanssaeläjiäni ärsytti hyvinkin paljon tapani. Toisaalta en tiedä olemukseni puolesta, mihin joukkoon kuulun. Haluaisin olla naisellinen tyyliltäni ja muutenkin, olenhan nainen ihan fyysisesti. Kuitenkaan naisellisuus ei jotenkin tunnu omalta, pidän enemmän nykyisestä olemuksestani, jolloin saan olla vaikka näyttämättä kummaltakaan. En edes meikkaa, muuta kuin erittäin harvoin. Meikkaaminen ei tunnu omalta jutulta, muuta kuin juhlissa ja tärkeissä tilanteissa. En koe, että mun täytyisi meikata. "Meikkaisit nyt edes" tai "Olisit nyt edes vähän naisellisempi" -toteamukset saavat mulla karvat pystyyn ja silloin en ainakaan niin halua tehdä. Kaikki on hyvin siihen asti, kunnes saan itse päättää tyylistäni ja olemuksestani. Toki pitää muistaa, että asialliset tai vähänkin virallisemmat tilanteet ovat sitten täysin asia erikseen, puku- ja muitakin koodeja on hyvä noudattaa tarvittaessa. Muuten aion pysyä tällaisena, "poikamaisena muijana", kuten itseäni nimitän. 

Kolmas asia, missä saatan olla "rajatapaus", on muiden ihmisten kanssa oleminen. Turussa ja uudessa koulussa olen saanut yllättävän paljon uusia kavereita. Minuun valtasi samanlainen tunne kuin Lahdessa, että kuulun joukkoon. Välillä kuitenkin mietin itsekseni, että vaikka kuulun Turussa joukkoon, niin mihin joukkoon minä kuulun. Pyrin koulussa olemaan tekemisissä kaikkien luokkalaisten kanssa, mutta silti mulla on se oma kaveriporukka, jonka kanssa olen kaikkein eniten. Halua knuitenkin olla sellainen, joka tulisi toimeen useamman ihmisen kanssa yhtä aikaa ja olisi sulavasti useammassa porukassa. Välillä tunnen itseni ulkopuoliseksi. Vaikka olisi se tuttu porukka ja ne tutut ihmiset, niin olo on hieman ulkopuolinen. Kuvittelenko olevani kolmas pyörä porukassa? Varsinkin vähän tuntemattomampien ihmisten kanssa jään monesti syrjään, koska en tunne oloani kotoisaksi. Silti ammattini puolesta mun tulisi olla sosiaalinen ja tulla toimeen monien ihmisten kanssa. Silti välillä kaipaan omaa rauhaa ja tunnen oloni ulkopuoliseksi missä tahansa ryhmässä. Onko se normaalia? Onko jokaisella ihmisellä joskus olo, että tuntee olonsa ulkopuoliseksi? Ala- ja yläasteella, lukiossa ja jopa joskus Lohjalla tunsin oloni hieman ulkopuoliseksi luokassani ja ryhmäni keskuudessa. Lahdessa ja nyt Turussa tunsin kuuluvani joukkoon täysin. Tähän ulkopuolisuuden tunteeseen auttaa parhaiten se, että se ulkopuolinenkin henkilö otetaan huomioon ja annetaan hänellekin mahdollisuus osallistua keskusteluun ja illaanviettoihin. Silti ketään ei saa pakottaa ja ulkopuolisen henkilön itsekin pitää haluta osallistumista. Mikäli ulkopuolinen henkilö näyttää vihreää valoa ja halua osallistua muiden mukana, hänelle tulee antaa mahdollisuus. Näin pyritään ehkäisemään porukasta syrjäytyminen ja saadaan mahdollisuus tutustua henkilöön, joka on vähemmän esillä kuin muut. 

Neljäs asia, missä koen itseni "rajatapaukseksi", on rakkauteen ja suuntautumiseen liittyvät asiat. Ihan aluksi mainitsen, että rakastan miestäni todella paljon, enkä voisi koskaan kuvitella satuttavani häntä millään tavalla. Välillä kuitenkin tulee sellainen olo, että mihin päin sitä on oikeasti kallistunut. Olen pitkään ollut sitä mieltä, että olen tietenkin suuntautunut miehiin. Välillä sitä miettii kuitenkin, olenko sittenkään täysin? En tiedä, koska usein saatan jäädä katsomaan jonkun hyvännäköisen kauniimman sukupuolen edustajan kuvaa pitkäksi aikaa. Silloin kun en ollut vielä parisuhteessa, mietin usein, voisinko olla yhdessä myös saman sukupuolen edustajan kanssa. Se on jäänyt vain ajatuksen tasolle ja olen nykyisin sysännyt ajatuksen jonnekin taka-alalle. Uteliaisuus ei ole kuitenkaan voittanut! Koen olevani kuitenkin komeampaan sukupuoleen päin enemmän, mutta ajatukseni heittävät joskus suuntautumisen toiseen suuntaan. Päätin, että tässä asiassa en ala lokeroimaan itseäni mihinkään tiettyyn genreen. "Määrittelemätön" voisi olla paras ilmaus, koska silloin en olisi lokeroituna mihinkään tiettyyn muottiin. 

Vaikka välillä tuleekin ulkopuolinen olo, koen monessa asiassa kuuluvani tiettyyn joukkoon. Niissä asioissa, joissa en tiettyyn joukkoon kuulu, olen ihan tyytyväinen tilanteeseen. Tärkeintä on tietää itse, millainen on ja mihin kuuluu. Niin minäkin tiedän, koska mä olen ihan vain Elina ja niin on kaikkein paras! 

Missä asioissa koet olevasi "rajatapaus" tai mihin joukkoon sinä kuulut?
Tuleeko sinulle joskus olo, ettet kuuluisi johonkin "joukkoon"?

4 kommenttia:

  1. Minusta olisi mukavaa jos tekisit postauksen aiheesta tatuoinnit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, hyvä aihe! Itselläni on yksi tatuointi, niin se sopii mulle erittäin hyvin. :)

      Poista

Hyväksyn ja julkaisen kaikki kommentit, jotka koen asiallisiksi. Jos en julkaise kommenttiasi, sille on varmasti hyvä syy. Kommenttisi tulee näkyviin hyväksynnän jälkeen. Vastaan jokaiseen hyväksymääni kommenttiin.

Kiitos kommentistasi, arvostan jokaista kommenttia! <3