2. helmikuuta 2013

THAT'S THE WAY I AM

Joskus sitä tulee mietittyä ihan ajan kanssa, millaisena minä henkilökohtaisesti näen itseni. Kaikilla ihmisillä on musta varmasti eri näkemys ja mielipiteitä vaikka muille jakaa. Silti ajattelin kirjoittaa, millaisena itse näen itseni ja millaista on olla juuri minä.

Olen joskus miettinyt sellaista tilannetta, jossa tavallaan tapaisin itseni "kaksoisolennon" tai itseni kaltaisen henkilön. Miten suhtautuisin häneen ja tulisimmeko me ollenkaan toimeen? Mitä tekisimme yhdessä ja mistä puhuisimme? Millainen olisin hänen seurassaan? Haluaisinko tavata hänet uudestaan ja haluaisinko syvemmän ystävyyden hänen kanssaan? Toisin sanoen, tulisinko toimeen itseni kanssa. Hassua on ajatella, että näin koskaan tapahtuisi, mutta noiden kysymysten kanssa painiskelevat varmaan he, jotka ovat oikeasti tavanneet mut tai haluaisivat mut tavata ja tutustua muhun. Kuten sanoin, ihmisillä on eri käsitykset musta ja mielipiteet luultavasti vaihtelevat siitä "helvetin ärsyttävästä ja teennäisestä" siihen "hyväntahtoiseen ja suurisydämiseen" ihmiseen. Ainostaan tiedän ne mielipiteet, mitkä ihmiset ovat mulle sanoneet tai olen kuullut musta puhuttavan. Muuta en tiedä enkä todellisuudessa ole edes varma, haluaisinko tietää. Toisaalta kyllä tai sitten en, se on kaksipiippuinen juttu. Tämä on puhtaasti sitä uteliaisuutta, ei sitä, että hakemalla hakisin mielipiteitä itsestäni.

Rehellisesti sanottuna luultavasti en tulisi itseni kaltaisen henkilön tai kaksoisolentoni kanssa toimeen. Syy on luultavammin siinä, että olen ihmisenä helvetillinen ristiriita. Mulla on joistain asioista hyvinkin jyrkkiä mielipiteitä, mutta toisaalta saatan suhtautua asioihin välinpitämättömästi ja joistain tärkeänä pidetyistä asioista mulla ei ole mielipidettä suuntaan tai toiseen. Esimerkiksi alaikäisten päihteidenkäyttöä vastustan hyvinkin jyrkästi, enkä voi itse henkilökohtaisesti ymmärtää sitä, mitä hienoa kyseisessä asiassa on. Asiahan ei kuulu kuitenkaan minulle sen enempää, joten olen hiljaa. Alue, mistä mulla taas ei ole oikein kunnollista mielipidettä, on politiikka. En ole vielä päässyt sisälle siihen maailmaan enkä toistaiseksi tiedä omaa kantaani asiaan. Tiedän, tulevan ammattini puolesta mun pitäisi tietää lähes kaikesta edes jotakin. Koen kuitenkin, että mulla on aikaa tutustua tuohonkin osa-alueeseen vaikka kuinka monta vuotta. 

Toisaalta luonteeni puolesta olen kummankin ääripään edustaja. Pohjimmiltani olen kärsivällinen ja kuuntelen, mitä muilla on sanottavaa, mutta joskus uppoudun liikaa kertomaan itsestäni ja puhumaan liikaa itseeni liittyviä asioita. Se hävettää ja suunnattomasti hävettääkin, koska olen kuullut monesti muista ihmisiltä, että "en ajattele muita kuin itseäni, olen ylimielinen ja itseäni täynnä niin paljon, että keltainen neste tulee korvista ulos". Ehkä olenkin kusipää ja ylimielinen, ei sitä voi kiistää. Pohjimmiltani olen rauhallinen ja säyseä, jolla on suhteellisen pitkä pinna. Mitä tapahtuukaan, kun pinna katkeaa? Seuraa rähinää, loukkaamista ja huutamista. Lopulta sulkeudun rauhaan, vuodatan niagaroita tai lähden treenaamaan. En myöskään haluaisi olla kenenkään kanssa huonoissa väleissä ja inhoan riitelyä. Toinen ääripää on se, että jos joku mua loukkaa, alan vihata sitä henkilöä ja vihaan kauan. En ole nopeasti unohtavaa tyyppiä, saatan muistaa vuosienkin takaiset loukkaukset kirkkaana mielessäni. En ole ylpeä tuosta piirteestä ja yritän päästä siitä eroon. Se kuluttaa vain sisäisesti itseäni ja tuottaa vaikeuksia muille ihmisille. 

Elämässäni tapahtuneet asiat ovat myös muuttaneet mua. Koulukiusaaminen teki musta aremman ja varautuneemman ihmisen muiden seurassa. Kyllä, minuakin on kiusattu koulussa. En ole koskaan viihtynyt isossa porukassa ja mulla on ollut aina muutama hyvä ystävä, joiden kanssa olen ollut. Mun on ollut vaikea tutustua aikaisemmin muihin ihmisiin, koska päällimmäisenä mielessä on ollut se ajatus "mitähän muut musta ajattelee?". Mietin peruskoulu- ja lukioaikoina muiden ihmisten suhtautumista niinkin paljon, että eristäydyin hyvinkin paljon muista ihmisistä ja vietin aikaani pääsääntöisesti yksin. En uskaltanut päästää oikeastaan silloinkaan ketään lähelle, koska pelkäsin, että ihmiset satuttaisiva mua. 

Olen aina peilannut itseäni juuri liikuntarajoitteeni kautta. Se on näkyvä ja sen huomaa helposti, mikäli jokin tuntematon ihminen katsoo mua. Huomaa, että kävelen omalla tavallani. Olen myös pienikokoinen, joka on yksi erottava tekijä entisestään. Teini-iässä sitä usein mietti, että mitä ihmiset ajattelevat musta, kun olen rajoitteinen? Olen selvästi erilainen kuin valtaosa muista. Heillä ei ole syntymälahjana saatua vammaa, omanlaista tapaa kävellä tai toisella puolella tuplasti voimaa. Se asettaa haasteita, kun ei jaksa kävellä niin nopeasti tai niin pitkään kuin toiset. Joskus sitä automaattisesti miettii, pystyykö tekemään jotain, koska rajoite. Välillä juuri niinä synkkinä hetkinä kadottaa oman ihmisarvonsa. Ajattelee, etten kelpaa, en ole tarpeeksi hyvä kuin muut ihmiset, joilla ei ole rajoitetta ja jotka eivät ole kokeneet samoja asioita. Minua ja ajatuksia voivat joskus ymmärtää vain samankaltaiset ihmiset - vertaistuki! Joskus ihan tavallisetkin ihmiset peilaavat mua rajoitteen kautta. Luulevat etten pysty tekemään jotain tai jopa ajattelevat, että olen sairas, kun kävelen näin. Epäillään vikaa selässä tai jalassa, joskus mua on luultu myös kehitysvammaiseksi. Kiitos kysymästä, mulla pelaa pää ihan loistavasti, vaikka jalat menevät minne sattuu välillä. Joskus heitän rajoitteestani jopa hyvinkin tummunutta huumoria, mutta vaikeana hetkinä toivon jopa, etten olisi koskaan selvinnyt hengissä.

Silti yksi vuosi muutti kaiken. Vuonna 2010-2011 opiskelin Lahden kansanopistossa journalismia vajaan vuoden. Koin sen olevan elämäni paras vuosi kaikin tavoin. Vaikka siihenkin vuoteen mahtui sellaisia ihmisiä, jotka eivät olleet mulle mieluisia, pääasiassa vuoden mahdollistivat elämäni parhaimmat ihmiset. Olen heille kiitollinen alkupäivistä lähtien, koska niin mainiota porukkaa en ole ennen elämässäni kohdannut. Se porukka myös avasi silmäni, koska minut hyväksyttiin. Hyväksyttiin juuri sellaisena kuin olen, taustoistani huolimatta. Se oli pienelle tai no oikeastaan isolle ihmiselle suuri hämmennys, kun olin tottunut elämäään pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tunsivat tai ainakin tiesivät toisensa paremmin kuin itse. Siinä kehitti vuosien varrella itselleen suojamuurin, joka piti ihmiset kaukana. Lahdessa kuitenkin koin, että voin riisua suojamuurini ja näyttää, millainen ihminen suojamuurin takana todella on. Pystyin olemaan oma itseni, täysin, jonka koin hyvin vapauttavana. Tuolla asialla oli myös varjopuolensa. Ihmiset, jotka tunsivat mut aiemmin, sanoivat mun muuttuneen ylimieliseksi ja esittäväni jotain, mitä en ole. He eivät olleet nähneet minua vapautuneena, ainoastaan sulkeutuneena yksineläjänä. Lahdessa sain myös ensimmäisiä kokemuksia parisuhteesta, jotka kuitenkin jäivät lyhyiksi. En kadu mitään Lahdessa tekemääni asiaa. Koen, että kaikella tapahtuneella on tarkoituksensa eli myös sillä, että joidenkin ihmisten kanssa välit tuhoutuivat sinä aikana. 

Olen käynyt elämäni aikana pohjalla, mutta olen sieltä myös urhoollisesti noussut. Luonteeseeni kuuluu myös se, että haluan mahdollisimman pitkälle nykyään selviytyä yksin vaikeiden asioideni kanssa ja avun pyytäminen on mulle helvetin vaikeaa. Elämänkokemuksieni takia olen myös herkkä masennukselle ja ahdistuneisuudelle, mutta teen kaikkeni, että olen jaloillani. En mässäile sillä, että olen masentunut enkä todellakaan pidä sitä hyvänä asiana. Haluan kertoa synkästä puolestani vertaistukimielessä, jolloin haluan olla apuna muille saman kokeneille. En ymmärrä, miksi minun pitäsi todistella ihmisille sitä, että olen saanut aikoinani diagnoosin keskivaikeana ja nykyisin se on lievä. Eivät ne todisteet välttämättä mitään auta, mikäli jotkut ihmiset eivät halua uskoa puheisiini siltikään. Maailmassa löytyy epäilijöitä ja niitä, jotka sanovat, että haen huomiota kertomalla vaikeita asioita. Minulle se on vähemmässä määrin huomionhakuisuutta. Itse näen sen juuri vertaistuksena muille samanhenkisille ihmisille. Ihmisille ei missään nimessä voi sanoa, että et ole kokenut mitään johonkin toiseen verrattuna, koska se on toisen kokemusten vähättelyä! Jokainen on omanlaisensa ja jokaisen kokemukset, olivatpa ne sitten pieniä tai suuria, ovat yhtä merkittäviä eikä niitä pidä vetää johonkin asteikolle, kuka on kokenut rankimmin. Ja oikeasti, joitakin ihmisiä loukkaa "sä et ole kokenut mitään, lopeta uliseminen..." -vähättely. Toivottavasti joku ymmärsi, mitä ajan oikein takaa.

Lopuksi haluan sanoa, että ilman rankkoja elämänkokemuksiani en olisi tässä. Mulla on nyt menossa elämänvaihe, johon en olisi uskonut koskaan pääseväni. Olen avoliitossa, opiskelen unelma-alallani ja olen aina vain vahvempi ihminen. Olen oppinut elämänkokemuksieni kautta, että oikotietä onneen ei ole olemassakaan. Mikäli haluaa saavuttaa tavoitteensa, pitää mennä niitä kohti täysillä, mutta pitää sietää myös matkan varrella tulevat pettymykset. Jos en olisi aikoinaan uskonut itseeni, että tulen saavuttamaan unelmani, en tiedä missä olisin. Olen nyt siellä, missä pitääkin eli siellä minne kuulun, tärkeiden ihmisten keskellä ja unelmia kohti suuntaamassa. 

Tulisitko sinä oman "kaksoisolentosi" kanssa toimeen? 
Millaisena sinä näet itsesi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hyväksyn ja julkaisen kaikki kommentit, jotka koen asiallisiksi. Jos en julkaise kommenttiasi, sille on varmasti hyvä syy. Kommenttisi tulee näkyviin hyväksynnän jälkeen. Vastaan jokaiseen hyväksymääni kommenttiin.

Kiitos kommentistasi, arvostan jokaista kommenttia! <3