24. helmikuuta 2013

I HURT MYSELF

Puhun tässä tekstissä yhdestä vaikeimmasta asiasta, minkä olen kokenut. Olen tottunut puhumaan niistä elämän kääntöpuolista suhteellisen avoimesti, joidenkin ihmisten mukaan liiankin avoimesti. Mulle on pariin otteeseen sanottu, että mun pitäsi rajoittaa vähän enemmän sitä, mitä kerron ihmisille julkisesti. Siinä on pointtinsa, mutta itse olen sitä mieltä, että mikäli mun kokemuksista on oikeasti jotain apua joillekin saman asian kokeneille niin en näe kertomisessa mitään pahaa. En edes silloin, jos joku kokee suurta myötähäpeää tekstieni takia. Haluan vain antaa vertaistukea kokemuksillani, joten turha sitä on enempää puolustella. 

Olen itse kokenut masennuksen. Masennus on sairaus. Se on sairaus, josta voi parantua. En sano, että olisin vieläkään parantunut ihan täysin, mutta parempaan päin ollaan koko ajan menossa. Olen miettinyt, miksi ihmisten ensimmäinen ajatus saattaa olla, että hakisin huomiota tai säälipisteitä kertomalla vaikeista ajoistani. Luulen, että heidän, jotka eivät ole kokeneet masennusta, on vaikeaa suhtautua jonkun toisen kertomukseen. He eivät tiedä, mitä ajatella kun toinen kertoo omasta tahdostaan asiasta. 

Onko hyvä olla hiljaa ja kuunnella tai sitten yrittää rohkaista toista jollain tavalla? 

Olen itse kuullut monesti kliseitä, kuten "kyllä se siitä" tai "ota itseesi niskasta kiinni ja piristy". Se ei ole helppoa "vain ottaa niskasta kiinni ja piristyä", jos on elämässä tapahtunut sellaisia asioita, jotka ovat heilauttaneet koko perheen elämää. Itse olen kokenut parhaaksi, että mulle on annettu aikaa ja mahdollisuus puhua mieltä painavista asioista rauhassa silloin, kun itse olen ollut valmis siihen. Kaikkein pahinta mielestäni on sanoa masentuneelle, että "älä jaksa taas puhua samoista asioista" tai "lopeta se säälittävä rypeminen ja ryhdistäydy". Se saattaa vain pahentaa tilannetta, kun hänet ja hänen halunsa puhua asioista torjutaan. Ihminen, joka kuuntelee tarvittaessa ja on ihan vain tukena, on ainakin mulle ollut se paras vaihtoehto. Toki ihmisen voimavarat kuunnella ja tukea ovat rajalliset, mutta pienikin läsnäolo ja kuunteleminen voi helpottaa masentuneen oloa huomattavasti. 

En itse tiedä tarkalleen, mikä sysäsi tämän elämänvaiheen käyntiin. Luultavasti siihen on olemassa monta syytä. Vahvimpana syynä epäilen porukoitteni sairastumista lyhyen ajan sisällä. Kovempi kolaus oli isäni sairastuminen erittäin vakavasti, josta luultavasti tulen kertomaan hieman enemmän myöhemmin toisen aiheen sisällä. Tämä tilanne muutti elämän aivan täysin päälaelle, koska piti sopeutua uuteen tilanteeseen ja opetella elämään äkillisesti muuttuneen ihmisen kanssa. Sairastumisesta jäivät vakavat jälkiseuraamukset, jotka näkyvät vielä tänäkin päivänä. Melkein kuuden vuoden jälkeen tuntuu pahalta muistella sitä päivää, jonka pystyn näkemään sekunnintarkalleen silmieni edessä. Olin itse ainoana todistaja sillä hetkellä. Häneltä jäi paljon asioita sanomatta ja joskus tekisi mieli päästä hänen päänsä sisään tutkimaan siellä olevia ajatuksia. Luultavasti on ihan hyvä asia, ettei niin voi tehdä.

Elämäntilanteen muuttumisen lisäksi erittäin suurena asiana on ollut oman itseni hyväksyminen. Prosessi, joka on vieläkin pahasti kesken ja näin 23-vuotiaanakin työn alla. Tieto siitä, että on "erilainen kuin muut" eli rajoitteinen, vammainen, yhteiskunnan hylkiö tai mitä näitä nimityksiä nyt ikinä tälle mun erilaisuudelle keksiikin, on erittäin turhauttavaa. Varsinkin, kun tiedostaa, että ajatus erilaisuudesta on ainoastaan mun omassa päässäni. Suurin osa ihmisistä hyväksyy mut nykyisin sellaisena kuin mä olen. Vähän vaikeaa se on tiedostaa tuo asia, koska kouluaikana ihmiset eivät olleet siitä hyväksyvämmästä päästä. Vai onko hyväksymistä se, että tehdään esteitä, kierretään viiden metrin päästä ja sanotaan, että "sä et saa leikkiä meidän kanssa"? Toki noin voidaan tehdä ihan tavallisellekin lapselle, mutta varsinkin liikuntarajoitteisesta tuollainen käytös ei tunnu kivalta ja opin sen yhdistämään juuri tähän rajoitteisuuteeni. Vieläkin ajattelen joissain tapauksissa, varsinkin uusiin ihmisiin tutustuessa, mitä he ajattelevat musta. Pahimmillaan tuo ilmiö näkyi joka päivä, kun mietin itsekseni ja välillä ihan ääneen, miksi olen erilainen/rajoitteinen/näin lyhyt. Yritin löytää selitystä ja vastausta kysymyksiini ja samalla turhauduin, kun en vastauksia saanut. Kaksi edellämainittua asiaa alkoi kuluttaa mua henkisesti sisältäpäin ja aloin vajota yhä enemmän ja syvemmälle pimeään. 

Mun masennus oireili useimmiten voimakkaana ahdistuksena. Välillä ahdistus sai seuraksi jopa kuulo- ja näköharhat. Ei, en ole skitsofreeninen, vaan olen aikoinani saanut isot traumat Elämä Lapselle -konsertissa näytetyistä inserteistä. Tavallaan tiedostan, että 23 vuotta sitten olen ollut samanlaisessa paikassa kuin ne ihan pienet ihmisyksilöt, vaikka en muista niistä ajoista mitään. Alitajunnassa on se tietoisuus, joka nousee pinnalle ja näin pahimpina aikoina silmieni edessä ja pimeässä televisioruudussa insertin lapsia. Samalla saattoi korvissani kaikua selkeästi saman konsertin mainoskatkoilla kuulunut tiedoitus: "Lasten ja nuorten pahoinvointi on lisääntynyt, solmuun menneet pienet mielet tarvitsevat apuasi. Vain sinä voit auttaa!". Ehkä olen normaalia herkempi ihminen, kun tuollainen pieni juttu on vaikuttanut noin voimakkaasti. Varotoimena peitin nuo ruudut, että pystyin nukkumaan. 

Joskus porukat kysyivät, miltä se ahdistus tuntuu minussa. Osasin kuvailla sitä tähän tyyliin "joku viiltäisi veitsellä rintalastaa ja puristaisi sydäntä kasaan yhtä aikaa eli sellaisena se tuntuu". Aluksi se oli väliaikaista, mutta voimistui pahimmassa vaiheessa päivittäiseksi. Ahdistus vaikutti muhun myös sillä tavalla, että lukio-opinnot ja ylipäätään koulussa käyminen oli vaikeaa. Joskus oli myös niitä päiviä, jolloin en pystynyt menemään kouluun ollenkaan ja jäin kotiin. Itkin tuona aikana paljon ja ajattelin useasti, että kaikki olisi paremmin, jos olisin kuollut tai jossain muualla kuin kotona. Olin välillä myös arvaamaton varsinkin vihaisena ja pahimmassa tapauksessa palasiksi menivät ensimmäiset esineet, mitkä käteen osuivat. Koin sen helpottavan omaa oloani, mutta jälkeenpäin tuli morkkis asiasta. Olin myös tuhoisa ja jopa aggressiivinen itseäni kohtaan sekä fyysisesti että henkisesti. Purin omaa pahaa oloa itseeni ja sain siitä hetkellistä helpotusta. Koin myös hyväksi asiaksi sen, että musta oltiin huolissaan. Silti itsetuhoisuus oli avunhuutoa - joku huomaisi heikkouteni ja auttaisi mua. Siinä tianteessa ainoa vaihtoehto oli keskusteluapu ja samalla sain diagnoosin olotilaani eli keskivaikea masennus ja vääristynyt minäkuva. Jälkimmäinen diagnoosi juontaa juurensa siitä, että näen itseni erilaisena ja viallisena, vaikka muut hyväksyisivät mut. Oireillani oli nimi ja niitä alettiin hoitaa sekä terapialla että lääkityksellä. Vointini alkoi kohentua ja aloin nähdä tunnelin päässä valoa, kun sain käsitellä traumaattisia kokemuksiani ja itseni hyväksymistä. Sain apua, en ollut yksin ja joku ymmärsi minua. Pitkä prosessi kohti paranemista oli alkanut. Oli myös erittäin suuri työvoitto, että suoritin ylioppilaskirjoitukset ja valmistuin lukiosta, vaikka ne arvosanat eivät olleet mitkään parhaimmat. 

Miten voin nykyään? Siinä on erittäin hyvä kysymys. Lähtökohtaisesti hyvin, olen opiskelemassa ammattikorkeakoulussa unelma-alallani ja elämä on suhteellisen oikeilla raiteilla. Silti välillä iskee epätoivo omasta itsestäni ja samat "pahimman ajan" kysymykset rajoitteestani ja erilaisena näkemisestäni pyörivät mielessäni. Olen päättänyt hankkia joihinkin kysymyksiini vastaukset. Se tulee olemaan pitkä prosessi, mutta sen kautta luultavasti pystyn hyväksymään itseni paremmin. Samalla traumaattisia kokemuksia tullaan käsittelemään ja penkomaan yhä. Vaikka isäni sairastumisesta on kulunut jo melkein kuusi vuotta, silti "näen silmieni edessä" sen tietyn päivän tapahtumat jopa sekunnin tarkkuudella. Se on helvetin pelottavaa! En häpeä myöntää, että syön vielä lääkkeitä tähän kaikkeen toistaiseksi. Joskus tulee olemaan se aika, jolloin voin noista luopua. Koen, että lääkkeet ovat apu parempaan oloon ja pystyn niiden avulla olemaan tasapainossa. Kuitenkin välillä mietin, kuinka paljon läheiseni ovat joutuneet kestämään tätä kaikkea. Miksi juuri minä kävin pohjalla? Onko tällä kaikella jokin tarkoitus? Uskon, että tällä on tarkoitus vahvistaa mua. Pohjalta ei ole muuta tietä kuin ylöspäin. 

Nämä ajat ovat opettaneet minulle sen, että kenenkään masennusta tai muuta vastaavanlaista mielenterveyden ongelmaa ei pidä vähätellä. Mua raivostuttaa erityisesti se, että jotkut tietämättömät ihmiset ajattelevat, että ihan oikeasti masentunut ihminen kärsii niin sanotusta "teiniangstista". Olen itsekin kuullut vähättelyä siitä, että ei mulla mitään masennusta ole ollut lainkaan, en tietäisi yhtään mistä puhun ja hakisin vain säälipisteitä/huomiota. On erittäin loukkaavaa, jos oikeaa masennusta verrataan teini-iän alakuloisuuteen eli niin kutsuttuun "teiniangstiin", koska ihan hyvin kaikenikäisillä ihmisillä voi esiintyä masennusta ja sen taustalla voi olla ihan oikeita ongelmia. Anteeksi, jos loukkaan esimerkilläni ihmisiä, mutta itse olen kuullut niin paljon yllämainittua vertausta, että pakko ottaa kantaa asiaan. En myöskään esimerkilläni rinnasta teini-iän alakuloa ja masennusta toisiinsa, koska ne todellakin ovat kaksi täysin eri asiaa. Ovatko muut törmänneet vastaavanlaiseen vähättelyyn masennuksen tai jonkun vastaavan sairauden kohdalla?

Olen myös miettinyt usein, määrätäänkö masentuneille liikaa/turhaan lääkkeitä? Ymmärrän kyllä hyvin sen, että mieliala- ja masennuslääkkeet oikeasti helpottavat oloa ja niistä on hyötyä. Itsekin hyödyn lääkkeistä sen verran, että ne helpottavat oireita ja tasaavat mielialaa. Joskus musta vain tuntuu siltä, että joillekin saatetaan karkeasti ilmaistuna antaa se lääkepaketti kouraan automaattisesti ja sanoa, että "koeta pärjätä". Onko asia todella näin? Eikö ole resursseja tarjota mitään muuta hoitomuotoa kuin lääkkeet? Joitakin saattaa auttaa lääkepakettia paremmin juuri keskusteluapu tai muu vastaava hoitomuoto. Noistakin lääkkeistä voi ilmetä odottamattomia sivuvaikutuksia, jotka saattavat sysätä pahimmillaan lääkkeenvaihtokierteeseen ja saattaa mennä kauan, kun löydetään juuri se itselle sopiva valmiste. Itse olen nykyään tullut lääkevastaisemmaksi juuri sivuvaikutusten pelossa, mutta kun tiedän, että nuo pillerit ovat mulle vain hyväksi, niin tulen tottelemaan lääkärin suosituksia. Kuitenkin lääkkeet ovat parempi ratkaisu kuin ei minkäänlaista hoitoa koskaan. Ovatko lääkkeet vain ensiapu oireiden lievitykseen vai onko niistä todellakin hyötyä pelkästään?

Mun tapauksessa prosessi kohti tasapainoisempaa elämää on vasta saatu käyntiin. Nykyisin diagnoosini on vain lievä ja vaikka pystyn nyt paremmin ottamaan elämästä ilon irti, taistelu itseni kanssa on vielä käynnissä. Kova stressi on edelleen pahin viholliseni ja silloin oireet saattavat palata häivähdyksenomaisesti takaisin. Koen, että mikäli saan itseni kuntoon, pystyn paremmin toimimaan tulevassa ammatissani ja sietämään vastoinkäymisiä. Tärkeintä on tiedostaa, että on mahdollisuus parantua ja tarttua ensimmäiseen mahdolliseen apuun, mitä annetaan. Masennus ei ole laiskuutta tai merkki heikkoudesta, vaan merkkinä siitä, että on ollut vahva liian pitkään. Olen tajunnut sen, että kun uskaltaa näyttää myös sen heikomman puolen itsestään, silloin voi olla entistä vahvempi!

Oletko sinä kohdannut masennuksen?
Miten sun mielestä masennukseen ja ylipäätään mielenterveysongelmiin pitäisi suhtautua?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hyväksyn ja julkaisen kaikki kommentit, jotka koen asiallisiksi. Jos en julkaise kommenttiasi, sille on varmasti hyvä syy. Kommenttisi tulee näkyviin hyväksynnän jälkeen. Vastaan jokaiseen hyväksymääni kommenttiin.

Kiitos kommentistasi, arvostan jokaista kommenttia! <3